Neito laski kädestänsä vesikannun, mistä paraikaa kukkiansa kasteli, ja loi äimistyen suuret, tummat silmänsä Niiloon.
— Minne menette? — kysyi hän verkkaan.
— Kaliforniaan, San Franciscoon, taikka minne tahansa… Semmoiseen maahan, missä kultaa kaivetaan…
— Mitä joutavia!
— Sen päätin eilen tehdä. Siitä ei enää kysymystäkään; minä lähden, Kristina, sillä rakastan teitä sanomattomasti. Nyt on vain kysymys, paljoko…
— Paljoko painan, vai kuinka? — virkkoi Kristina hymyillen, mutta tämä hymy oli väkinäistä ja elotonta.
— Niin, se minun pitää ennen kaikkia saada tietää, Kristina, — vastasi
Niilo vakaasti.
— Painan kahdeksankymmentä ja yksi naulaa… Menneellä viikolla nostatin itseni teurastajan vaa’alla.
— Paljon on, sangen paljon! — huokasi Niilo. — Sitte läheni hän hiljaa neitoa, tarttui hänen kätöseensä sekä lisäsi: yhdentekevä… Pari naulaa sinne taikka tänne!
Nyt otti hän esiin liivintaskusta hopeisen sormuksen, johon hän viime yönä itse oli piirtänyt sanan »tempus», sekä pani sen morsiamensa sormeen.