— Tässä on sormus sinulle, Kristina! Kultaa en voi sinulle antaa, sillä tästedes en saa kultaa tuhlata, mutta kelpaahan tuokin tähän tarkoitukseen. Tästä hetkestä aikain olet morsiameni. Eikös niin?
Neito kainosti nyökkäsi myöntävästi päätä.
— Mutta odotatko minua? Ehken pääse palaamaan moneen vuoteen, ehket saa minusta pienintäkään tietoa, ehken voi sinulle kirjettäkään lähettää. Odotatko kumminkin? Sitte… sitte, kun sydämmeni lakkaa sykkimästä, heitä pois tuo sormus.
Mutta Kristina ei sitä heittänyt, vaan nosti sen huulillensa ja suuteli sitä.
Kirkastunein kasvoin seisoi Niilo neidon edessä, onnellisuudesta miltei horjuen.
— Kiitos… kuiskasi hän. — Kiitos. Nyt olen rohkea, nyt pääsen päämaaliini. Muisto tästä hetkestä on seuraava minua kaikkialle sekä auttava minua. Vai olisiko todellinen rakkaus herennyt jo ihmeitä tekemästä? Tiedän, ettei ole. Herran haltuun, rakas… rakas Kristina!
— Ei, älä, Niilo… Älä mene niin äkisti. Pysähdy! Minä puhun asian isälleni, hänen pitää luopua tuosta kummallisesta tuumasta. Sinä et saa mennä, se on mahdotonta…
Niilo pudisti päätä.
— Tunnen isäsi, Kristina; turhaa on kääntyä hänen puoleensa, hän on mitä itsepäisin mies. Vielä kerran: Herran haltuun! Säilytä rakkautesi minulle… tuo sormus sinut minulle varjelkoon…
Ehdottomasti tarttui neito Niilon käsivarteen ja piti siitä kiinni kauvan aikaa, kunnes huomasi, että se kenties oli sopimatonta, sekä sopersi punastuen: