— Tee siis mitä parhaaksi katsot; minä rakastan sinua aina ja odotan sinua elinaikani… Jumala on todistajani…
Niilon silmiin kyynelet nousivat, hän käänsi kasvonsa poispäin ja kumartui rohkeasti ja vikkelästi Kristinan puoleen, suuteli punahuulille sekä syöksyi sen tehtyään ovelle, juurikuin olisi mielipuoleksi tullut.
Säikähdyksestä liikkumatonna seisten katsoa tuijotti Kristina hänen jälkeensä; sitte painoi hän kätensä sydämmelleen ja tunsi hengityksensä seisahtuvan, voimiensa nopeasti heikkenevän…
— Hän meni… mietti hän, ja sydäntä kovasti ahdisti… hän meni, meni! — äännähti hän sitte kuuluvasti.
Ja itkeä nyyhkyttäen hän vaipui nojatuoliin.
— Herra Jumala, vasta nyt huomaan, kuinka häntä rakastan. Onhan hän ihan romaanisankarien kaltainen…
PÄÄTÖS.
Siitä päivästä lähtien ei Niilo Mirkovszkia nähty Schemnitzissä. Hän oli kadonnut kuulumattomiin, jättänyt vanhempansa, siskonsa. Kokonaiseen vuoteen ei hänestä saatu mitään tietoja. Minne meni, kunne katosi, mihin mailman ääreen intohimonsa hänet veikään? Eläneekö, vai onko kuollut?
Vihdoin saapui eräänä päivänä San Franciscon postileimalla merkitty kirje Kristinalle. Sen sisällys oli sanasta sanaan näin:
»Rakas Kristina!