Elän. Kultaa on koossa seitsemäntoista naulaa. Neljäseitsemättä puuttuu vielä. Tietämys, että vihdoin sinut omakseni saan, ylläpitää voimani ja tekee minut onnelliseksi. Lähetä vastaus San Franciscoon »Kullankaivajien hotelliin». Sieltä sen sitte perin.
Niilo.»
Kristina lähetti heti vastauksen:
»Rakas Niilo!
Odotan yhä vielä! Isä on taipumaton. Mutta kuitenkin olen koettanut asiata edesauttaa. Sinun lähdettyäsi, olen syönyt vain sen verran, etten nälkään kuole. Herrainen aika, kuinka suloista on sinun tähtesi nähdä nälkää! Tänään olen antanut punnita itseni ja tiedätkös, olen vuoden kuluessa laihtunut neljäkolmatta naulaa. Jos näin jatkuu edelleenkin, niin ei liene mahdotonta sinun vuodessa koota tarvittavaa määrää kultaa. Jospa toivomme piankin toteen kävisi! Kristina.»
Kului noin kymmenen vuotta, eikä Kristina saanut kirjeesensä vastausta. Sillä aikaa Csemez ukko jo kuolikin ja Kristinasta on tullut aikaihminen, jota jo hieman hävettää, kun täytyy ruveta Kyöpelin vuorta kiipeemään. Mutta tietäähän jokainen, miksei hän ole miehelään mennyt! Kaukana, vieraalla maalla, valtameren takana hänen sulhasensa kaivaa kultaa, joka lapionpistolta yksin huoaten. Niinpä siitä on kansanlaulukin syntynyt:
Kultaa kaivamassa ompi nuorukainen! — Joka muruiselta neidon poskuselta ruusu kuihtuu vainen.
Yhden ainoan kerran muuan maankiertäjä toi hänestä jotain tietoja valtameren takaa. Tämä kertoi noin kolme vuotta sitten tavanneensa Niilo Mirkovszkin Brasiliassa, ja oli hänellä jo silloin viisikymmentä naulaa kultaa.
Herrainen aikaa, jospa vain voisi lähettää hänelle tiedon, ettei nyt enään kultia tarvita, kun hän vaan tulee itse takaisin, oikein kiiruhtamalla rientäen.
Csutkás herra ja Luppán ritari ovat jokapäiväisiä vieraita Kristinan luona. He ovat niin taloon tottuneet, että he isännän kuoltuakin tänne tulevat juttelemaan ja nuuskaamaan. Naimista ja rakkautta ei kumpikaan enään ajattele, ja turhaa se olisikin, sillä olihan Kristinan sormessa vieläkin sama sormus, mihin Niilo oli »tempus» sanan piirtänyt!