Sitä neitoa, josta on »tempus» sanottu, ei näet kenkään enää tohdi ruveta kosimaan.
Kristina odottaa, välistä riutuvalla toivolla, välistä taasen kasvavalla.
Epävarmuus tuo myötänsä jonkinlaista tuskallista mutta samalla myöskin suloista kaihoa.
Kun portinsaranat kitkahtavat taikka jotain muuta outoa ääntä kuuluu, niin hänen mieleensä muistuu, että se ehkä onkin Niilo, joka nyt avasi portin; tai kun koira ulkona haukkuu, niin tietää se Niilon tuloa; kun sakset putoovat maahan ja jäävät kärki lattiassa seisomaan, niin on rakas henkilö taloon odotettavissa; tänään kai Niilo tulee. Kun neito ja Csutkás herra sattumalta lausuvat yhtaikaa saman sanan, niin se tietää, että pian rakastava pari toisensa kohtaa. »Taivaan Herra, entä jos hän todellakin vielä saapuu…»
Csutkás herra veti nuuskaa nenäänsä oman sääntönsä mukaan ja lausui:
— Ei ole mahdotonta! Mutta kuitenkin, kaikitenkin, jollen olisi niin vanha… niin läksisin, Kristina… läksisin ja toisin hänet korvista vetäen takaisin. Kuules Luppán, semmoinen mies minä olisin. Kuules, menisin kun menisinkin! Mahdollista on, että vielä sen teenkin, Luppán. Sen teenkin.
Heikoista silmistänsä ukko näin puhuessaan kyynelet kuivaa.
— Vaan ei, ei! En pääse, Kristina. En voi jättää heitä… poikia… oppilaitani, sillä he ovat minuun kiintyneet… niin, niin, ovat minuun kiintyneet.
SE MUSTA PAIKKA.
Ei löydy näillä seuduilla niin kuulua lampuria kuin on Brezinan lampuri…