Talon seinät ovat sileiksi kalkitut, katto punainen, portti vahvasti raudoitettu. Kauniit tulppaanit kukoistavat ympäristössä. Korkeat, satavuotiaat puut suovat siimestä sekä suojelevat taloa myrskyiltä ja vieraitten katseilta, jotta sitä ei saa kaikki kierot ihmiset nähdäkään. Vain korkea savutorvi pistäytyy näkyviin siellä yksitoikkoisesti tupruellessansa talon harjalla, missä »lampurimestari» asuu saman katon alla kuin lampaansakin.
Kiemurteleva savu saa kyllä kertoa, että Brezinan vuokraaja lampuri Tuomas Olej paraikaa keittää sisällä padassa »omaa lihaansa», joka ei suinkaan hänelle pahaa tee. Vanhasta Matran vuoresta aina Kopángitsan laaksoon on hän yksin herrana. — Vieno paimenpillin soitto on hänestä laulun levittänyt seitsemään komitaattiin:
Olejin lampaat käyvät silkkilaitumia, kunkin kaulavyössä kultakulkusia.
Kun tuhatlukuinen lauma astuu pitkin kastehelmistä kiiltävää nurmea, yhdeksän isoa johtaja-jäärää edellä, pikku karitsat hyppiellen, uuhet miettiväisinä, sata hienovillaista oinasta arvokkaasti astuskellen, kun näin on koossa koko lauma ja »Merkuj» koira iloisesti juoksee ympäri pitääkseen sitä koossa, niin Tuomas Olejin sydän ihastuksesta mahtavasti paisuu, aivan kuin minkäkin hallitsijan, joka sotajoukkojansa tarkastaa.
Paimenpoika, korea halatti yllä, seuraa lauman toista sivua, kun »mestari» itse astelee vasemmalla puolella, hellästi suosikkejansa silmäillen, jotka hän tuntee jok’ainoan eriksensä, Muistaapa heidän kaikkein elämäkertansakin.
… Tuo nutipää tuolla kerran eksyi pensaikkoon ja tarttui niin pahasti oksiin kiinni, ettei enää pois päässyt. Merkuj sen sieltä löysi ja pelasti pinteestä sekä ratusti sen puolikuolleena laumaan. Se on viisas koira, vahinko vain, ettei siitä ole tullut — ihmistä.
Tuo kierukkasarvinen oinas tuolla mustan jäärän rinnalla toissa vuonna taittoi vasemman takajalkansa. Joutui näet navetan oven rakoon. Olej sitoi sen kolmen puutikun väliin ja lääkitsi sitä siksi, että jalka tuli ihan terveeksi ja yhtä hyväksi kuin toisetkin.
Tuo hampaaton vanha emälammas, joka paraikaa niin ripeästi raappii etujalallansa pensaiden oksia pois tieltä, niiden alta oikein hyvänmakuista hienoa ruohoa haukataksensa, oli ensin hyvin hento raiska. Tuli mailinaan eräänä tuimana pakkas-yönä ja ennen aikaansa. Kun mestari keskiyön tienoissa kävi navetassa, oli karitsa puolikuolleena vilusta. Emä oli myöskin sairas eikä voinut sitä hengityksellänsäkään lämmittää; teki jo silloin lähtöä… Olej kantoi karitsa rukan sylissänsä tupaan, mutta kun sielläkin tuntui kylmältä, niin laski hän sen koetteeksi pikku Anikan viereen lämpöiseen vuoteesen. Siten nukkuivat molemmat, lapsi ja karitsa, toisistansa mitään tietämättä. Aamulla kun heräsivät, hymyili lapsi virvonneelle elukalle, tämä taasen alkoi heiluttaa häntäänsä. Kumpikin oli iloissaan. Eikä lapsella eikä hilpeällä karitsaisella enää ollut kummallakaan emoa elossa.
Anikankin äiti kuoli silloin, kun pikku Anika syntyi. Jumala katsoi hyväksi niin tehdä Tuomas Olej lampurille, kun antaessaan hänelle lapsen vei vaimon, sillä harvoinpa hyvä Jumalakaan mitään ilmaiseksi antaa. Kovalta tuo vaihto tosin ensin tuntui, mutta hän tyytyi vihdoin kohtaloonsa, sillä olihan Brezinan mestari hurskas mies.
Se oli Herran tahto. Hänen kolmesta herrastaan oli suurin Jumala, jonka kanssa ei sovi riitaa rakentaa, sillä hänen kaikkivaltias kätensä hallitsee koko mailmaa ja hän lyö, ketä hän tahtoo; ja joskin hänen kurituksensa jäljet karvastelevat, niin on kärsivällisyys niiden lääke.