Toisena herranansa kunnioittaa Olej Talárin armollista herttuata, jolle hän veronsa maksaa ja jonka oma on Brezina taloinensa kaikkinensa sekä vielä koko seutu niin kauvas, kuin silmä kantaa. Talárin herttua on mahtava mies, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän kuolee, ja jolle seitsemässä komitaatissa lakkia nostetaan niinkauvan, kuin hän elää. Tuomas palvelee häntä uskollisesti, sillä eihän järkevä mies mene karsimaan oksia siitä puusta, jonka juurelle hän on vetäytynyt. Mitä taas toisiin ihmisiin tulee, niin ei heillä ole mitään tekemistä Brezinan lampurin kanssa. Hän on itsenäinen mies. Ei hän ketään loukkaa, älköön siis kenkään hänen kimppuunsa liioin tulko. Se vähäpätöinen seikka, että välistä muutama lammas vieraasta karjasta joutuu hänen pataansa, ei ole hänelle rikokseksi luettava, sillä se on lampurissa synnynnäinen ominaisuus, kuten jokainen ymmärtäväinen ihminen tietää, paitsi kunnianarvoinen komitaatin hallitus, joka ei ollenkaan tahdo tunnustaa lampurien avuja.
Sentähden onkin useat kerrat syntynyt pientä kinaa tuon kolmannen herran kanssa, joka tahtoo itsellensä anastaa kaikkein korkeimman vallan. Mutta ei sekään niin vaarallista ole. Muutamat lahjakaritsat tuomarille, niin pianpa oikeuden äänen saa tuon lampaan määkynä vaikenemaan.
Olej ei ole hellätunteisia ihmisiä. Mistä hän sitä hellätunteisuutta olisikaan oppinut? Ei hän ole suuria ihmisten kanssa seurustellut, vain lammasten kanssa elänyt kaiken ikänsä. Nämät kärsivälliset eläimet taasen eivät tuota heikkoutta sairasta.
Mutta kuitenkin kyti sellainen kipinä mestarinkin sielussa; ehkäpä on Jumala sen luonut tylyimpiinkin ja luontoperäisimpiin sydämmiin, jotta heissä löytyisi jokin vietti, joka heitä joskus hänen puoleensa vetää.
Tosin hän ei rakastanut Anikaa juuri enemmän kuin lempikaritsaansakaan, mutta kun Jumala kerran oli lapsipahaisen hänen niskoillensa heittänyt, niin ei hän voinut sitä kedolle jättää sutten syötäväksi, vaan hankki pienoiselle imettäjän ja koetti siitä ihmistä kasvattaa. Nyt hän on jo iso tyttö, joka keittää talon ruuan ja neuloo isän sekä paimenpojan paidatkin… Osaa jo tehdä yhtä paljo kuin äiti vainajansakin.
Surihan Tuomas sitä äitiä, kun se kuoli. Hän oli hyvä emäntä, Jumala hänen sielullensa rauhan suokoon! Hän oli ansainnut kunniallisen hautaamisen, kolmella kellonsoitolla sekä virrenveisuulla. Ihmiset, nuo jotka tuolla kylässä elävät ja keskenänsä alinomaa riitelevät, sekä saattoväki soimasivat häntä, ettei tuo »metsän eläin» muka edes vaimoansa Boriskaa surrut, kun ei kyynelpisaraa hänen silmissänsä nähty.
Olej ei tuntenut kylän tapoja. Hän ei itkenyt, kun hän ei tahtonut. Ei hän tiennyt, että hyvä tapa niin vaatii, Brezinan hiljaiset puut eivät olleet opettaneet häntä valehtelemaan.
Boriska kuoli, hän on mennyt eikä palaja enään. Sydäntä ahdisti, kun tuota ajatteli. Ääneti, paljain päin hän oli häntä saattamassa viimeiseen leposijaan; hautauksen päätyttyä maksoi hän papin ja lukkarin saatavat, painoi syvälle päähän leveälierisen hattunsa sekä läksi kotia punakattoiseen karjataloon.
Mitä mietti hän kotimatkalla?
Se oli vanha tuttu, satoihin kertoihin astuttu jalkapolku, mutta kuitenkin se tuntui hänestä niin oudolta. Melkein jo luuli harhaan käyneensä. Ja minne olikaan koko Brezinan seutu kadonnut. Kaikki tosin on entisellään, etäämpänä vuoret, laaksossa vihanta nurmi, jonka poikki puronen juoksee, vinttikaivo pihalla ja iso vesiamme navetan edustalla. Kaikki on paikallaan, kaikki, kaikki on entisellään, eikä kuitenkaan ole asiat kuten ennen, vaan kaikki juurikuin poissa tolaltansa… Jotakin puuttui, tyhjä, eloton on koko seutu.