Ihmeenihana Brezina on vaihtunut — paljoa kurjempaan!
Tiesikö hän siihen syyn sanoa?
Ja vieläkin, kun kuudentoista vuoden kuluttua vieno tuuli laaksosta tuo hänen korviinsa Anikan hyräilyjä, hänen siinä kummun kupeella venyessänsä arkiturkkiensa päällä, kisailevan laumansa kanssa, niin välistä hän on kuulevinansa ilmasta salaperäisen kuiskauksen:
»Tuomas!…»
Se tulee metsästä ja katoaa taas metsän puiden sekaan. Oksat suhisevat, ruoho hetken lainehtii, ja sitte on taas kaikki hiljaa Brezinassa.
Lampurin sydän kovasti pampahtaa, nostaa heti uneesen uinahtanutta päätänsä. Kuulleeko hän vieläkin kerran tuon vanhan tutun äänen kuiskaavan: »Tuomas»? Kuusitoista vuotta sitten oli kaiku sen äänen saanut noilta suloisilta punahuulilta, jotka madot ovat jo maan mustan povessa jauhanneet tomunkarvaiseksi mullaksi.
Mutta kuudentoista vuoden kuluessa on Brezinan kaiku lähettänyt yhä edemmäksi tuon äänen, metsä metsältä, puro purolta, kunnes se nyt pitkän kierroksen tehtyänsä palasi takaisin Olejin korviin, sydämmen sisimpään…
Vai eikö se niin olisi?
Vai käyskeleekö vaimo vainajan haamu metsässä puhutellen häntä sieltä niin suloisella äänellä? Vai onko tuo ääni joskus suoraan painunut hänen sydämmeensä niin syvään, jotta se vieläkin sieltä kuuluu?
Lampuri hypähtää pystöön ja pitelee päätänsä. Pitkä tukka joutuu epäjärjestykseen ja suortuvat olkaa pyyhkivät. Olej ei nyt siitä piittaa, vaan kuuntelee tarkasti sekä tähystää tutkivaisesti ympärillään olevaa seutua.