Sukupolvi toisensa perään on käynyt keltaiseksi sivutussa lyseossa, mutta tarina Petöfistä ei ole kadonnut. Vanhempi polvi kertoo sen nuoremmalle ja siten se säilyy ihmisten muistossa kalliina salaisuutena. Vielä neljännesvuosisadan kuluttua runoilijan kuolemasta kuulin minä sen siellä typistettynä, vääristeltynä tosin, mutta elossa se oli vieläkin ja on kai oleva vastakin.
Herra Csutkás asian oikein tietää! Jospa hän puhuisi… Tarina koskee tavallansa häntä itseäkin.
Tuota — ei herra Csutkás tosin ole se mies, joka tuollaisissa suunsa kiinni pitäisi, eikä se ole esteenä, että häneltä puuttuisi halua sitä kertomaan. Herra Csutkás on todellakin »hyvä mies», joka mielellään noudattaa ystäväinsä tahtoa ja joka ei suinkaan kykenisi asettumaan vastakynttä vetämään, ja kyllähän tuttavat häntä kehoittavat ja pyytävätkin kertomaan asian laidan, mutta turhaa se on kaikki, sillä hänellä on semmoinen luonto, ettei hän muualla kuin »luokalla» kykene mistään asiasta pitemmältä puhumaan, lukuun ottamatta mietteitänsä nuuskan nautitsemisesta. Kolmikymmenvuotinen virantoimituksen yksitoikkoisuus ja omituinen luonnon omaisuus on syynä, ettei hän osaa esitellä muuta kuin oppiainettansa.
Jossakin määrin tosin viini voi päästää hänen kielensä siteet irralle, mikä seikka ei suinkaan estäisi häntä tarinata kertomasta, sillä herra Csutkás juo viiniä sangen usein ja näissä tilaisuuksissa tulee melkein aina puheeksi tuo romantillinen ja salaperäinen kohtaus Petöfin elämässä. Tuo kunnianarvoisa mies alkaakin kertoa asiata, joka kerta mainiten, että tuo »pahikko» Petrovitsch asui tuolla vuorella, joka on lyseon kohdalla, vanhan kamariherran heitukan Muszurin luona, jonka poika oli juuri hiljan palannut kotia Italian sodasta, mistä hän toi kunniamerkkinä muassaan palasen siitä rievusta, joka oli ollut käärittynä Garibaldin haavoitetun jalan ympäri. Ja voikohan parempaa kunniamerkkiä löytyä? Vai löytyykö suurempaa sankaria kuin Garibaldi vanhan taikka uuden mailman historiassa? Eipä löydykään. Ken tohtii väittää, että löytyy? Sitä ei saata kenkään sanoa. Eikä olisikaan hyvä mennä siitä asiasta Csutkás herran kanssa kiistelemään, taikka joutuisi tekemisiin hänen todistuskappaleillensa kanssa. Ja todisteet ovat sangen tehokkaita aseita, sanomattoman tehokkaita ovat…
Sanalla sanoen herra professori Csutkás joutuu joka kerta niin kauvas perusaatteestansa, jotta hän ehtii nukahtaa, ennenkuin takaisin pääsee, pää painuu väsyneenä pöytää vasten. Puoleksi unissaan hän mumisee: »niin ovat minuun kiintyneet»… ja nukkuu.
Luppán ritari on ihan toisellainen mies. Aina puhelias ja avomielinen. Ei hän muistojansa salassa pidä. Kertoeleepa sellaisiakin asioita, joita ei ikinä ole tapahtunutkaan, hän vain luulee, että hänen niin on käynyt.
Hänen muistonsa ovat suurimmaksi osaksi surullisia, jotta hän näitä kertoessaan ihan heltyy, silmät kyyneliin käyvät; mutta kumminkin hän niitä tavan takaa kertoo, sillä hän pitää tuosta vienonlaisesta surumielisyydestä.
Silloin hänen kasvonsa tulevat eläväisiksi, ääni käy taipuvaiseksi ja helläksi, hänen kertoissaan sangen hartaana rakkaan vaimonsa kuolemata. Kauvan aikaa makasi rouva rukka sairaana taistellen kuoleman kanssa; yöt päivät hän valvoi vaimonsa vuoteen ääressä; viimeisen kerran pienokaisiansa syleillessään hän vienosti hymyillen heille kuiskasi: »älkää itkekö, tulen noutamaan teitä, vien teidät mukanani».
… Eikä aikaakaan, niin nouti hän molemmat pienoisemme.
Puolen vuoden perästä kuoli pikku Lassi keuhkokuumeesen Herrainen aika, kuinka se oli viisas lapsi! Herra Luppán kertoisi satoja seikkoja sekä pikku Lassista että myöhemmin kuolleesta lapsestansa Esteristä, jos hän vain nyyhkytyksiltä saattaisi…