… Mutta koko kertomuksesta ei ole yksikään sana totta. Luppán herran elämän tuntee lapsuudesta aikain tähän päivään asti joka ihminen Schemnitzissä ja tiedetään siis myöskin aivan hyvin, ettei hänellä ikinä ole ollut vaimoa eikä siis lapsiakaan.
Mutta vaikka tiedetäänkin asian näin olevan, niin ei kenkään häntä rupea vastustamaan, sillä hän itse uskoo varmasti niin olleen kuin hän kertoo, vaikkei hänessä mielenvikaa olekaan. Ei, ei, kamariherran poikaa ei mikään vaivaa…
Hän on muuten järkevä ja rehellinen mies kaikkine vanhanpojan omituisuuksineen; mutta tässä yhdessä kohdassa on hän sangen kummallinen.
Useimmat luulevat jutun syntyneen siitä, että Luppán ritari kerran oli rakastunut erääsen nuoreen neitoseen, jota tämän vanhemmat eivät hänelle antaneet vaimoksi. Tyttö suri asiata niin kovin, että viimein otti myrkkyä ja kuoli kauheissa tuskissa. Luppán herran hellään sydämmeen koski tämä tapaus niin kovasti, että hän itse sai ankaran kuumetaudin, josta hän töin tuskin terveeksi tuli.
Tämän kahdenkuukautisen sairautensa aikana hän eli usein mainitsemansa avioelämän, sill’aikaa syntyi, kasvoi ja kuoli hänen silmäteränsä, pikku Lassi sekä vaaleanverinen, enkelinnäköinen Ester…
Ehkäpä sietäisi asiasta ottaa tarkempaakin selkoa, mutta kun ei meillä ole sen kanssa enempää tekemistä, niin me nyt lupauksemme mukaan esiteltyämme nämät kaksi arvoisaa herraa, saatamme hyvällä omallatunnolla palata kertomuksemme toiseen lukuun, joka — sen juhlallisesti lupaan — ei tule niin ikäväksi kuin tämä ensimmäinen.
TOINEN LUKU.
Kolme kättä ojentuu poimimaan yhtä kukkaa.
Luppán ritari ja Csutkás herra olivat sinä iltana, kuten kuulimme Kristinan lausuvan, Csemez herran vieraina pientä korttipeliä varten. Tätä jaloa huvitusta harjotettiin vuorottain näiden arvoisien herrojen luona. Nyt oli »kullantekijän» vuoro. Näin näet nimitettiin Csemez herraa siitä syystä, että hän suuttumatta aprikoitsi ja yritteli kullantekemistä ja vertasi kaikkien kappaleiden arvon kultaan. Virvoittavan kevätsateen arvasi hän sentneriksi kultaa; kun hän tahtoi kiittää jotakuta oppilastansa, niin lausui hän tämän järjen ja ahkeruuden olevan kullan vertaista ja kun hän toivotti onnea jollekin, niin virkkoi hän: »kullaksi muuttukoon jok’ainoa hiuskarvanne!» j.n.e. Se oli hänen heikko puolensa, jonka sopi antaa anteeksi hänen monien hyvien omaisuuksiensa vuoksi.
Herrat korttia pelasivat nytkin, puutarhan lehtimajassa. Schemnitzin kiviperäiseen maahan istutetut viiniköynnökset kitukasvuisina harvassa hiipielivät majan seinäristikkoja myöten, päivä paistoi esteettömästi kolmelle kaljulle päälaelle, armottomasti hikoilemaan arvoisat herrat saattaen. Kaikeksi onneksi Kristina korkeammasta käskystä kantoi tavan takaa pöytään virkistävää olutta, joka piti heidät valveilla ja mielet virkeinä tässä uuvuttavassa helteessä. Kristina istahti itsekin isänsä viereen silmäillen hänen korttejansa, jotka mahtoivat olla sillä kertaa sangen suotuisat, koska isä useat kerrat äännähti: »kultakorttini ovat liikkeellä».