Luppán ritari ja professori Csutkás tänäpänä ovat ihan kovan onnen poikia, sillä he häviävät ehtimiseen. Mutta kuitenkin kärsivällisinä vain hymyilevät kohtalon koville kolauksille, jonkatähden Csemez herran ihan täytyy tovereitansa ihmettelemään ruveta.
— Horribile dictu… Te olette tänään kovasti hajamielisiä. Olette todellinen kultakaivanto tänäpänä kumpainenkin. Voitin jo viidennen florinin. Noch a’ Glas Kristina!
Täyttääkseen tätä kultaista käskyä neitonen otti ruusupensaan siimeksestä kylmällä vedellä täytetyssä sangossa säilytetyistä pulloista yhden ja kaasi olutta laseihin, ensin isälle, sitte vieraille, jotka kiitollisin katsein silmäilivät pienten valkoisten kätösten hääräämistä.
Mutta nuo kiitolliset silmäilyt näyttivät tällä kertaa erittäin epäilyttäviltä. Jotakuinkin tarkka ihmistuntija olisi niistä havainnut osaksi himoa, osaksi kaihoa, toivoa sekä itsetyytyväisyyttä sekaisin. Ja olihan heillä syytä ollakin tyytyväisiä sydänkäpyseensä. Niin hän oli ihana, kuin ei olisi ollutkaan vaimosta syntynyt, vaan runoilijain elävästä mielikuvituksesta, joka on kotona kaikkialla, valikoi värejä kasvoihin ja huuliin ihmeruususista, lainaa taivaankannelta otsan muodon, huojuvalta ruovolta vartalon hempeyden, timantilta silmien kirkkauden, ja sitte saatuansa kaikkea kaunista ruusulta, rubiinilta, kastehelmiltä, päivänpaisteelta, nimittää hän sen rohkeasti muutamalla kirjaimella »ihanteeksi».
Tällainen ihanne oli Kristina.
Itse Csemez herrakin, joka ei muuten ihaile mitään muuta kuin kullan kauneutta, ei saattanut olla täysikasvuiseen neitoseen katseen luodessaan (kuinka pian ne lapset kasvavatkin aikaihmisiksi!) itsekseen murahtelematta:
»Ecce! mulier formosa…»
Kerran hänen kumppaninsa Csutkás virkkoi hänelle kahdenkesken: »oletpa, veli, päässyt pyyteittesi perille! Kultaa olet etsinyt kaiken elämäsi ajan ja nyt sinulla on palanen aimo kultaa — nimittäin Kristina.» Silloin herra Csemez kummallisesti katsoa mulautti ja hänen päähänsä johtui merkillisiä ajatuksia.
»Tosiaankin kultaa… ehta kultaa on tuo tyttö! Hehehe! Ihmiset kun ovat kieroja, niin luulevat kullaksi maan tomua. Tarkoitan tomulla ihmistä. Ja 'denique', vaikka mailma eksyykin, niin se myöskin on oikeassa, ja jos Kristinaa pidetään kullanarvoisena, niin hän kaiketi on kultaa.»
Ja sitte tulivat mieleen ne monituiset romantiset tapaukset, joista Luppán ritari (jonka tapa oli sellaisia tekaista) niin usein oli kertonut. Rikkaat ruhtinaat ja kuninkaanpojat tulevat linnoistansa kosimaan köyhiä paimentyttöjä; neitosten kädet ovat puhtoiset, kuninkaanpojat kruunu päässä, ja he notkistavat polvensa naisien edessä lausuen: »neitonen, vaihtakaamme! Jos minä saan kätösesi, niin saat sinä kruununi.» Sangen se tosin on kieroa peliä, mutta voi kuitenkin niin tapahtua, sillä jos ei sellaista olisi tapahtunut, niin ei asiata olisi präntissä ilmaistu.