— Pojat, meillä on vanki! Oikea madonna! En tiedä, onko hän myrkynpanija, varas vai rosvo, varmaa vain on, että hänen muotonsa lienee ollut hitolle suureksi avuksi. Oletteko ollut tulokasta katsomassa, häh? Saatte nähdä kalterin takaa.
Eivät pojat toista käskyä jääneet odottamaan. Tapani Dezsy peräti sinne jäi; ainakin toi vartija linnanvoudille semmoisen raportin, että kunnioitettava herra notarius oli käskenyt avaa vankikopin oven sisään mennäksensä ja keskustelee siellä paraikaa tytön kanssa.
— Vai niin, heh! Kas vaan sitä veitikkaa, sitä veitikkaa… Kun minä sanon, että tuo helmahinen on kaunis, niin ei ole itse piispallakaan vastaan välttämisen varaa.
Dezsy oli ukon lempipoika. Levotonna odotteli hän, kävellen pihassa edestakaisin Tapanin palaavan.
— Sinäkö olet, Tapani? kysäsi hän iltahämärästä vankihuoneen puolelta lähestyvältä pulskalta mieheltä.
— Minä olen, setä kulta — vastasi tämä väräjävällä äänellä.
— Hehehe, vekkuli! Mitäs sanot? Onko hyvä makupala, vai? Mutta kas, olethan ihan haltijoissasi.
— Sievä tyttö, sangen sievä — vastasi Dezsy ääntänsä hilliten.
— Ai, ai, sinua poikaa! Tähän asti et ole ollut helmaväkeä näkevinäsikään. Joko Ilona rupee unhottumaan… Ilona hänen nimensä muistaakseni oli…
— Uhm.