Taavetti ei ollut Helsingissä käynyt sitten kuin oppireisullaan. Pääkaupunki oli sillä välin tykkänään toisen näköiseksi muuttunut. Pitkän kyselemisen perästä löysi hän vihdoin saman kauppiaan, joka hänen oli oppipaikkaan osoittanut. Siinä sai hän yösijan ja siinä tuli niin pitkät jutut, että se kesti melkein koko yön. Taavetin oppimestari oli aikoja sitten kuollut, ja olipa kauppiaankin pää harmahtunut.
Raskaalla mielellä istui Taavetti valtiopäivillä ja otti harvoin osaa keskusteluun, mutta jos hän joskus siihen puuttui puhui hän niin selvästi ja pontevasti, että se teki toisiinkin valtavan vaikutuksen. Sitä turhamielisyyttä ja joutavaa rahan kulutusta, joka on niin tavallista valtiopäivillä ei hän mitenkään voinut kärsiä, eikä koskaan ottanut osaa mihinkään pitoihin eikä juominkeihin, vaan kiirehti aina aikansa kuluttamaan kodin hauskuudessa vaimonsa luona, jonka oli tuonut mukaansa.
"Päästään toki vihdoinkin kotiin!" sanoi hän valtiopäiväin loputtua, ja niin hän iloisen Leena-emäntänsä kanssa matkusti pois pääkaupungista.
Valtiopäivillä oli muun muassa rautatie tullut päätetyksi, joka oli käyvä Taavetin kotipitäjän halki. Rakennus-aikanaan se jo tuotti Naavalalle ja hänen naapureillensa melkoiset tulot, ja kun se oli valmiiksi saatu, perusti Taavetti meijerin taloonsa ja rupesi voita valmistamaan ulkomaalaisten herkuksi. Täytyi sen johdosta innolla ruveta niittyjen ja karjanhoidon parantamiseen ja asia menestyi oivallisesti, paremmin kuin luultiinkaan.
Kova työ, alituinen toimiminen sekä syvä suru, kun vuosien kuluttua hänen rakas Leenansa kuoli, vaikuttivat sen, että Taavetti melkein ennen aikaansa vanhentui, sairastui ja tuli sängyn omaksi. Pastori kävi joka päivä hänen luonansa ja keväällä, kun kukkaset rupesivat pnhkeemaan, ummisti hän silmänsä ja kuoli mennäkseen autuaitten asuma-sijoihin, joissa ei mikään suru enään murra, eikä ikävä rasita.
Sen arvannee kuka hyvänsä, että siinä saattojoukkoa oli, kun Taavettia haudattiin. Siinä sitä sitten oli köyhiä ja rikkaita seurakunnan kaikilta ääriltä. Kirkkoherra, siksi oli sillä välin Taavetin lanko tullut, piti ruumissaarnan ja saattoi kaikki itkemään, vielä nekin, jotka Taavettia olivat eläissänsä kadehtineet. Ja niin Taavetti sai leposijansa Leenansa vierellä. Kauvan muistetaan paikkakunnalla tuota entistä köyhää torpan poikaa Vähämäen Alangosta.
PELASTETTU.
Kirjoittanut P. Päivärinta.
Erään ison maamme kaupungin syrjäisessä osassa on pienenläntä yksikerroksinen puutalo. Se on päältä laudoitettu ja keltaiseksi maalattu ja semmoisenaan näyttää se kaikessa pienuudessaan hyvin miellyttävältä. Taloon ei ole kadulta muuta sisäänkäytävää kuin toisessa päässä pytinkiä olevaan pieneen kauppapuotiin.
Talo oli merikapteeni Aaltosen oma. Hän oli monta kovaa kokenut, monta myrskyä ja tuulta tuntenut, kyntäessään vuosikymmeniä meren aukeita ulapoita. Aikoja sitten oli hän jo heittänyt merellä kulkemisen ja siitä pitäin asunut talossaan, melkein niinkuin karhu pesässään, sillä harvoin nähtiin hänen huoneestansa mihinkään liikkuvan. Pitkällinen meri-elämä oli taivuttanut hänen luonteensa karkeaksi ja jyrkäksi, niin ettei hän suvainnut ketään ihmistä käyvän hänen luonaan, eikäpä hän itsekään muiden tykönä pistätellyt. Jos joku yritti tunkeentumaan hänen huoneesensa, sai hän heti jyrkän kysymyksen: "mitä tahdot?" taikka: "mitähaet?" Jos tulija ei siitä älynyt poistua, vaan yritti jotakin sanomaan, seurasi kohta: "mene tiehesi, en tarvitse sinun selityksiäsi."