Kapteenista tuntui siltä kuin maa olisi vajonnut hänen jalkaansa alla ja hänen henkeänsä ahdisti. Kiireesti riisui hän päällysvaatteet päältään ja meni horjuvin askelin sairashuoneesen. Pikku Helmi makasi kuihtuneena horrostilassa, silmät puoleksi ummessa. Heleä tuskanpuna oli noussut hänen laihtuneille kasvoillensa ja suuret hikipisarat vyöryivät hänen otsaltansa. Kapteeni kumartui alas ja painoi suudelman lapsensa polttavalle otsalle. Helmi avasi silmänsä ja katsoi isäänsä suurilla kirkkailla silmillänsä.
"Isä", sanoi hän vihdoin ja kiersi laihtuneet kätensä isän kaulaan. Sitten ummisti hän taasen silmänsä ja piti isänsä kaulasta kiinni.
"Pikku Helmi on kipeä", sanoi lapsi tovin päästä ja irroitti kätensä irti.
"Kipeä on nyt armas Helmini, mutta kyllä Helmi paranee, kuu isä tuli kotiin", sanoi isä.
"Ei Helmi enää parane koskaan", sanoi lapsi ja vaipui taasenkin horrostilaan.
Samassa tuli Helmin hoitajatar huoneesen.
"Onko käytetty lääkärin apua?" kysyi kapteeni melkein nuhtelevasti ja katsoi hoitajatarta terävästi silmiin.
"On … kyllä on käytetty, herra kapteeni. Heti kun huomattiin pikku Helmin sairastuneen, kutsuttiin lääkäri kotiin ja siitä saakka on hän määräajoilla säännöllisesti käynyt antamassa neuvoja ja määräyksiä; kohta luulen hänen olevan taaskin täällä", selitti hoitajatar.
Samassa aukeni ovi ja lääkäri astui huoneesen.
"Pelastakaa lapseni, herra tohtori!" sanoi kapteeni, heti kun lääkäri oli huoneesen astunut.