"Mitä nyt, kahviako?"
"Niin ja minä vähän puhuisin."
"Viinaa nyt ei tule", sanoi Tiina mennessään, ikäänkuin kiistan aluksi.
Pian palasi Tiina kahvin kanssa.
"Kapteeni on nyt nukkunut paremmasti kuin moneen aikaan ennen", sanoi Tiina tullessaan.
"Olen, Tiina… Mutta kuulepas! Oletko missään nähnyt vaimovainajani virsikirjaa?"
"En. Tarvitsetteko sitä? Kyllä minulta saatte", sanoi Tiina kummastuksissaan.
"Tahtoisin niin mielelläni vaimovainajani kirjan. Luulen sen olevan ylisillä jossakin romuläjässä; olisin varsin kiitollinen kun sen löytäisit", sanoi kapteeni.
Tiina lähti. Kauvan sai hän penkoa kaikenlaisia kasoja mitään löytämättä. Kun hän jo epätoivoisena oli pois lähtemäisillänsä, havaitsi hän eräässä nurkassa jonkun tomuttuneen tavaralaatikon. "Kunmas katson tuotakin", ajatteli hän ja lähestyi laatikkoa. Sen luo päästyänsä, huomasi hän sen olevan täynnä vanhoja kirjoja. Oitis rupesi hän purkamaan ja tarkastelemaan sitä. Eipäs aikaakaan kuin sieltä hänen käteensä tuli tomuiseen koteloon pistetty paksu kirja. Heti aavisti hän, että se oli hänen etsittävänsä. Hätäisesti sivalsi hän kirjan kotelosta ja silmäsi sen nimilehteä. Ei hän joutunut panemaan syytämiään komuskoita takaisin laatikkoonkaan, vaan riensi saaliinsa kanssa alas.—Hän oli löytänyt etsittävänsä.
Levottomana odotti kapteeni Tiinan palaamista. Hän tunsi sanomattoman paljon laimin lyöneensä, kuin hän on niin kalliista aarteesta ollut välinpitämätön. Tuntui siltä kuin kaikki olisi yhtäkaikki, kun hän vaan saisi vielä käsiinsä tuon rakkaan muiston, jolle hän vasta hiljan oli oppinut arvoa antamaan.