—Kuinka toisin sentään olikaan kaikki rikkaassa Kantalassa: iloinen valkia paloi avaran tuvan suuressa takassa, pahnoiksi menneitä olkia oli leveellään laattialla, sillä nyt oli Joulun jälkispyhä. Väki on kokoontunut pöydän ympärille nauttimaan hyvin laitettua suurustaan, kynttilän kirkkaassa valossa keskustellen huoletonna.
Pahnoilla loikoilevat talon lapset, poika ja tyttö, iältään noin kymmenkunnan paikoilla, emäntä istuu heidän lähellään tuolilla ja puhuu pöydän takana aterioivalle isännälle: "menetkös sinä Erkki Luisulan lasten kanssa tänäpänä pitäjälle?"
"Kyllähän sinne on mentävä," vastaa isäntä, "mutta millä helkkarin keinolla pysyvät lapset sulilla, tällaisessa pakkasessa, ovathan nuo raukat melkein alastomina."
"Oo, kyllä sulilla pysyy, mätetään vällyjä rekeen kolmekin paria ja kääritään niihin," tuumaili emäntä.
"Se keino auttaa täältä mentäissä," sanoi isäntä, "mutta enhän minä heitä tuo samaa tietä takaisin."
"Etköhän ota yhtä heistä meille," tuumaili taas emäntä.
"Sitä olen itsekkin ajatellut," sanoi isäntä, "vanhempi poika noista lapsista on hyvin tarkkapäinen ja viisas ikäisekseen, vaikka kyllä hän muuten näyttää olevan aika veitikka, mutta ei sillä taitaisi olla väliä."
"Ottakaa vaan, isä, Matti meille," sanoivat lapset, jotka tarkasti olivat seuranneet keskustelua.—"Ettekös riitele keskenänne?"—"Emme riitele," vakuuttivat lapset.
Ovi silloin aukeni ja sisään astui Mari lasten kanssa, jotka kylmästä kankeina, pitäen pientä itkun kitinää kömpivät sisälle. Kaikkein huomio kääntyi nyt noihin tulijoihin.—"Ai jesta!" huudahti emäntä juosten lasten tykö, "johan nuot rankat ovat ihan jäässä, eikä ihme tuommoisilla ryysyillä, vie nyt heitä joutuun lämmittelemään takan eteen. Kun viedäänkin lapset talvipakkaseen, tuomoisilla ryysyillä."
"Ei ollut parempia," puolusteli Mari.