Nyt jo tyytyi Leenakin, lohdutteli tyttöä ja näytteli hänelle pienoistaan, jonka hoitajaksi tyttö nyt oli tuleva; rupesipa Annakin jo paremmin oloonsa tyytymään ja saatuaan syötävää nukkui hän muurin penkille laitetulle vuoteelle.
Pianhan sitä lapset oloihinsa mukautuvat ja niinpä Annakin Ketolassa. Muutamain viikoin kuluttua oli hän jo unhottanut kaivatut veljensä ja kodistunut täydellisesti. Annalla oli nyt tosiaankin paremmat olot, siihen katsoen, ett'ei enää tarvinnut nälkää ja vilua nähdä, niinkuin ennen Luisulassa. Ja kyllä hän tulikin puolta vilkkaammaksi, tuo tyttö muuttui vallan vallattomaksi veitikaksi, niinkuin Leena sanoi. Lapsenhoitajana tietysti täytyi Annan olla, sillä Leena ryhtyi taas töihin entisellä kiivaudella ja melkein yöt päivät hyrisi rukki ja rohisivat kartat Ketolan tuvassa. Sattui joskus niin, että Leena nukahti rukkinsa viereen ja lapsenpiika seurasi emäntänsä esimerkkiä, ja pikku Mikko luisui lattialle, että kolisi. Silloin syntyi liikettä tuvassa. Isä Jaakko, joka äsken väsyneenä oli nukkumaan käynyt, nousi äreänä katsomaan tuota tapausta, Leena hypähti tuoliltaan peljästyneenä, pikku Mikko huusi ja melusi kaikin voimin, Anna yksin unisena haukotellen, kuulteli toria välinpitämätönnä, sillä muuta ei seurannut pahimmassakaan tapauksessa, Jaakko oli sen sanonut, ett'ei vieraita lapsia saa lyödä, tämän oli Annakin kuullut ja ymmärsihän tyttö hyväkseen käyttää tietojansa.
Eräänä sunnuntai iltapäivänä kevättalvella palasi Ketolan Jaakko kirkosta ja silloin oli hänellä myötänsä uutinen, että nyt kuulutettiin lukusijat. "Ei tuo niin mitään, ainahan niistä aikaihminen selviää," tuumaili Jaakko, "mutta pahaksi onneksi en muistanut ollenkaan, että tuota tyttöäkin pitää lukemaan opettaa ja lukusijoille viedä, mitäs tässä on tehtävä?" Tuosta uutisesta suurenivat Leenankin silmät, hänenkään ei ollut mieleensäkään tullut, että tuommoista köyhää tyttöä luettamaan vaadittaisiin. Ja se olikin hänelle outo asia se koko lukemaan opettaminen, ei hän paljon muistanut, kuinka se kävi, kun häntä itseä opetettiin. Oli hän sentään rippikoulun iällä osannut jotenkin lukea, mutta se taito oli käynyt takaperin.—Kyllä Anna oli muistanut monestikkin tuota lukemista, mutta se ei hänen mielestänsä ollut erittäin hauskaa tointa, senpätähden ei hän ollut maininnut siitä mitään. Nyt kun näki miten levottomia hänen tähtensä oltiin, sanoi tyttö reippaasti; "tuokaa vaan minulle kirja, kyllä minä lukea osaan!"
"Osaat lukea! puhunetko totta," huudahtivat molemmat, ja silloin alettiin kirjoja etsiä ja löytyipä viimein katekismus ja virsikirja, vaikka vähän tomuisina. Niistä nyt alkoi tyttö lukea ja sujuvasti se lukeminen kävikin. Tosin ei siinä monta sanaa tullut sitä samaa, kuin kirjassa oli, mutta kuulijoissa ei ollut oikaisijaa, ihmettelivät vaan tytön erinomaista lukutaitoa.
Aivan tyytyväisiä olivat Ketolan väet kasvattinsa lukutaitoon ja hyvimpä he kummastuivat, kun pappi lukusijoilla sanoi, että tyttö luki aivan virheellisesti, ja että häntä siitä välttämättömästi oli aikanansa oikaiseminen.—Helppohan papin oli niin sanoa, mutta ei ollut niinkään helppoa opettaa tyttöä, joka nyt kaikessakin tapauksessa oli yhtähyvä lukija, kuin Ketolan väki itsekin. Leena vallankin oli unohtanut tuon lukemisen konstin, tuokin hän enää tunsi puolia kirjaimia ja usein tuli tytön kanssa riita siitä, mikä tuo, tai tuo kirjain olisi; silloin ratkaisi isä Jaakko asian ja tavallisesti tytön puolelle. Sillä Jaakko olikin ahkerampi kirjamies, usein hänellä sunnuntaisina oli virsikirja kourassa, siitä hän usein veisasikin karkealla, tavattoman suurella äänellä, jossa ei säveltä ollut hituakaan ja sanatkin olivat, toinen puoli kirjasta, toinen puoli jostain muaalta. Toisinaan tarkasti Jaakko Annan lukua oikaisten sanan silloin tällöin, taikka useasti väärentäenkin, kuinka sattui, mutta niinkuin hän sanoi, niin sen piti olla. Tarkastuksensa pidettyä, löi Jaakko tavallisesti kirjan kiinni, ja sanoi juhlallisesti: "semmoinen luku pitää kelvata vaikka piispalle, sen minä sanon!"
Tuli siitä kesä ja sen muassa tavalliset ulko-työt, ja silloin sanoi Leena rukillensa jäähyväiset, ryhtyen kuokkaan ja lapioon. Anna jäi nyt pikku Mikon kanssa kahdestaan oleskelemaan suurimmat osat päiviä ja sai monta ankaraa varoitusta, että katsoisi tarkkaan hoidokastaan. Mutta Annalla oli kanssa monta tehtävää: piti laittaa talous ihka uudestaan; siinä tarvittiin lehmiä, lampaita ja kaikenlaisia kapineita, täytyi yhtenään juosta tuolla rapakon luona, sekoittaa savea, valaa ja kuivata jos johonkin muotoon. Tässä työssä unohtui useinkin pikku Mikot ja varoitukset, eikä ollut mitään tavatonta jos lapsi kehdosta ryömi päistikkaa laattialle ja siinä sai kuhmun otsaansa. Hyvät torat tiesi tyttö tästä saavansa, mutta tiesi myöskin, ett'ei siitä sen enempi seurannut, ja sopihan sitä asiaa kaunistellakkin.
Niin ne kuluivat ajat, suvet talvet vuorotellen, lapsesta varttui vallaton pikku poika nulkki ja hoitajasta sukeni työntekijä. Anna oli kätevä ja voimakas, sekä muutenkin virkku tyttö ja oli näin suurena apuna isäntäväellensä.
Leena usein sanoi, että sehän onnen sattuma oli, kun Jaakko tuli tuon tytön huutaneeksi, sehän jo tekee työtä ainakin ruokansa edestä, ja sitten vielä tulee tuommoinen joukko jyviä. Olisipa, jatkoi hän, vielä parempi, jos Anna vähän tottelisi, mutta ihan omaa päätänsä seuraa tyttö, ja ompa se kiusallista toisinaan.
Koska Ketola oli sivukulmalla, etäällä muista asunnoista, kävi siellä harvoin vierasta väkeä, sitäpaitsi oli Ketolaisilla aivan vähän tuttavia, sillä semmoisista ei he välittäneetkään. Luonteeltaankin olivat nämät ihmiset yksitotisia, jöröjä ja kymmenvuosien yksinäisyys yhtämittaisessa raskaassa työssä, ilman vähintäkään huvia tai vaihtelevaisuutta, ei ollut sekään jälkeä jättämättä. Ei siis mikään ihme, jos vieraan tullessa torppaan oltiinkin hetkinen ääneti ja sitten aloitettiin tuo koko seudulla kuuluisaksi tullut keskustelu, joka harvojen kysymysten muodossa esitettiin: "Onko nyt käynyt voikauppiaita? mitä voi maksaa? Onko kaupungissa käyty? Mitä siellä voi maksoi" j.n.e. Leenalla oli navetassa kaksi punikki lehmää, niistä osasi hän kelpo tavalla riistää maitoa ja valmistaa maidosta voita; voin hinnalla sitten maksettiin verot talon isännälle ja pantiin aina muutamia kolikoita arkun pohjalle säästöön. Ja mitä usiampia noita kolikoita arkun pohjalle karttui, sitä kiihkeämpi halu tuli niitä sinne enempi saada ja sitä tärkeämmäksi tulivat edellämainitut kysymykset.
Mutta sitä vilkkaampi oli Anna; Ketolan asukasten jörömäisyys ei vaikuttanut häneen mitään. Kohdattuaan jonkun henkilön, esiintyi hän tuhansilla kysymyksillä ja kertomuksilla heidän oloistaan; outoinkin kanssa tutustui hän heti. Hän sai kasvaa melkein vapaasti ilman mitään kuria, tai neuvomusta, sillä niistä torista, mitä joskus sai, hän viisi välitti. Muuten oli hän kelpo tyttö, ahkera ja tarkka vieläpä aivan rehellinenkin, hän koetti olla mieliksi kasvatusvanhemmilleen, vaikk'ei hän heidän puheistaan pitänyt suurta väliä.