Roussilla oli Mattilan emäntä vastassa, huudellen siitä kuten alttarilta: "Missä siellä olet kokopäivän kuhnaillut? Mitä sinä nyt meinaat, kun vätelet kerjäläisiä? Käyhän niitä kylliksi ilmankin—Mikä tuo on tuommoinen retamo, onko se Luisulan mukuloita?"
Reen vieressä seisoi Jussi itkeä viristen, siksikuin isäntä oli hevosensa korjannut ja käski häntä huoneesen; silloin kömpi tuo puoliksi jäätynyt raukka sisälle ja asettui muurin loukkaasen lämmittelemään.
Sisälle päästyään jutteli isäntä, että poika tulisi jäämään taloon hoidettavaksi ja että sille oli annettava ruokaa ja hiukan vaatetta. Mutta tästäpä emäntä äänen otti:—hän nyt muka rupeaisi hoitamaan tuommoista retvanaa. "Ei ikänä se tapahdu," sanoi hän. "Onhan siinä täitä ja syhelmää, ja jokalajia, tuommoisessa! Onko nyt vielä ikänä hullumpaa kuultu tai nähty," jatkoi emäntä toriansa, "kun ottelee tuommoisia taloonsa, onhan tuossa itsellä lapsia ainakin yhtä kauniita kuin tuo Luisulan mukulakin!"
Mutta isäntä selitti, ettei tuo ollut miksikään häviöksi, sillä siitähän maksetaan runsaasti. "Eikä sinun tarvitse sitä ruokota tai muuta," sanoi isäntä, "onhan tässä kyllin käskyläisiä. Enkä minä häntä olisi muuten huutanutkaan, mutta olivathan Luisulaiset meillä työssä monet vuodet ja olihan mökki meidän maan päällä."
"Ja meidänkö sitten pitää hoitaman vielä mukulatkin? siitä syystä, kun Luisulaiset ovat meillä joskus työssä olleet?"
"Ei maar', eikä tätä tarvitse ilman mitään hoitaa—mutta kuinkas taisin minä muuta, kun Kantala otti yhden ilman mitään ja minulle tyrkyttivät toista."
Tuli siitä viimein kinastuksesta loppu ja päätettiin poika pitää talossa; käytiin nyt yksissä katsomaan tuota riidanalaista henkilöä, joka tuolla muurin loukkaassa itki ja valitti. Vasta silloin huomattiin, että pojan jalat olivat tyynni paleltuneet, pappilasta tullessa.
Riisuttaessa kehnoja jalkineita jäätyneistä jaloista, kiljui ja valitti Jussi surkiasti. Pahasti mutisten poistui emäntä kammariin, katsomasta tuota kohtausta; ei hän muka saanut tuommoista katseltua.
Pienet pojat Kalle ja Hermanni katsoa tähystivät lakkaamatta tuota valittavaa raukkaa, viimein toivat he leikkikalujaankin Jussin nähtäväksi, joka tästä rauhottui, katsellen ja ihmetellen poikain kapineita. Sitten sai Jussi ruokaa ja kävi maata yhä valitellen kipeitä jalkojaan.
Aikoja kului, Jussin paleltuneet jalat paranivat, vaikka varpaat saivat eri muodon, kuin niillä ennen oli, ja jäivät rumiksi kynsittömiksi möhkäleiksi.—Huomasipa Mattilan emäntä, että tuommoista poika nulkkia sopi käyttää pieniin palveluksiin ja nyt sai poika ruveta kaikenlaisia pieniä töitä toimittamaan. Noita tehtäviä karttui aina vain enempi. "Jussi, menes tuomaan lastuja! menes tuomaan hiukan vettä! tuo pian, älä kuhnaile!" Ja nyt sitä, nyt tätä tehtävää, senkin seitsemää lajia, ett'ei poika suinkaan ollut liikettä vailla. Ja palkinnoksi kaikesta vaivastaan sai hän ainoastaan toria, sillä Mattilan emännällä oli se oikein alituisena tapana, milloin oli piikatyttö toruttavana, milloin renkipoika, ja väliaikanen, alinomainen nuhdeltava oli hän, huuto-Jussi.—Päivä päivältä kävi Jussi väliäpitämättömäksi emäntänsä käskyille; hän liikkui hiljaa, viivytteli tahallaan kauvan jokaisella pienemmälläkin asialla, ja oli tottelematon, niin paljon kuin uskalsi. Hän oli jo tullut huomaamaan, ett'ei hänen parhaatkaan toimensa kelvannut mihinkään, kaikessa tapauksessa sai hän kuulla toria ja uhkauksia, mitään sen parempaa ei tullut hänen osakseen.