"Voi, voi, voi," valitti viisivuotias Liinu tuskissaan piehtaroiden äidin vieressä.
"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö … minä oikein kuolen!…" huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.
Ympärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla puheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.
"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia syntis-raukkoja." huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinansa nurkalla silmäkuoppiaan.
"Niin," liitti siihen painavasti eräs naapurimökin vaimo, "älä nyt Sanna parka anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi… Pitää aina ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee."
Lapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi, että asia niin oli kuin naapurin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin raskaalta, että luonto tahtoi kapinaan nousta.
"Hoh… Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään usko!" Heistrokin Liisa hohkasi ikään kuin painavia tunteita itsestään karkottaaksensa, ja viimeisen sanan lopputavun hän kiljasi itkuun pillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli kylästä tullessaan oman tupansa palavan.
"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa," sanoi joku.
"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan, niin kuin minä," itki Heistrokin Liisa.
"Niin no, … mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut … eihän sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut on ja tietää," sanoi äskeinen vaimo nurjasti Liisaa katsellen. Heistrokin Liisa oikein kiukustui, kun tahtoi tuo mokoma valheeksi tehdä hänen tunteitaan.