"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin…" Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.
"Voi lapseni, raukkani!… Herra…"
Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.
"Pysykää kotana te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni ohjaamaan toimintaa. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää mitenkään olisi voinut näkyä.
"Pysykää nyt lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee," varoitti Mickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.
* * * * *
Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.
Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuden paikalta vietiin, saatiin hän tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsö lasten tähden niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.
Ja siinä odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle jäähyväisiä ja katsomaan,—kenties' viimeisen kerran.
Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikauttaa eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä valitus sentään sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.