Parin tunnin paikoille nukuttua heräsi Kaisa ylös ja varovasti, ettei muut heräisi, meni katsomaan liedellä kiehuvaa keittopataa. Hämmenteli lihoja kapustalla, kouhotteli päreellä hiiliä padan alla ja puhalti pari kertaa. Palatessa nykäisi hameen helma Mustin korvaa, josta tämä heräsi ja pujahti heti pihalle. Kynnet vaan kerran rapsahtivat oveen ja silloin se oli ulkona. Kaisa kävi vetämässä oven kiini, palasi sitten pöydän luo ja alkoi yhtä hiljaisella sipinällä kuin liedellä kiehuva pata lukea sunnuntaipäivän epistolaa. Jo oli hän ehtinyt evankeliumin loppuun, rukousta vaille koko läksyn, kun alkoi arvella toistenkin ruokalepoa olevan kylliksi ja sanoi hiljalleen:
"Etteköhän nousisi ylös, olette maanneet niin pitkään, että alkaa olla paras kirkon aika sivu."
Piika nousi unisena istumaan. Kaisa alkoi lukea loppurukousta ääneen. Yksi renkikin nousi ja unen huojuttelemana lähti käymään riihellä. Isäntä yksin ei kuullut mitään; hiki vaan alkoi juosta alas kasvoilta, sillä tupaan oli lakeisen kiini panemisen kautta tullut oikein tuntuva lämmin.
Kissakin tunsi itseään varistavan, laskeutui alas portaan päästä, hyppäsi sitten pankolle, johon asettui unisen näköisenä istua kyyröttämään.
Renki tuli riiheltä ja arveli:
"Mustikohan se tuolla pellon takana oravata haukkuu?"
"On mahtanut sinne juosta", arveli Kaisa, "ei ole aikaa, kun meni ulos."
"Heti se on löytänytkin", kummasteli renki, "ja pitikin oravalle sitä sojakkata, ettei…"
"Häh! mitä, mitä?" kavahti isäntä unestaan.
"Ei mitään. Mustista me puhuttiin, kun kuuluu haukunta tuolta pellon takaa, eikö liene löytänyt oravaa."