Hän tarttui Kallen käsipuoleen ja katsoi hymyillen häntä silmiin.
—Niin, vaikka itse monessa kohden on jyrkempi kuin minä, vastasi Kalle.
Me kolme hymyilimme.
Ja sitten puhelimme kauvan aikaa uskonnosta, ja minua se hyvin viehätti. Selma vaan koko ajan oli ääneti, ja se alkoi viimein vaivata.
—Miksi sinä olet niin totinen?
—En miksikään.
Viimeinen sana oli jäädä hänen kurkkuunsa, vaan hän rykäsi sen esille. Ja sitten kuiva naurahdus lisäksi.
Kesti hetkinen äänettömyyttä, kunnes taaskin käännyin Liinan ja Kallen puoleen.
Kun he sitten saarella erkaantuivat erilleen meistä, tuntui ensin niin tyhjältä, ja oli kankeaa aloittaa seurustelu Selman kanssa. Miksi he nyt niin pian vetääntyivät yksinäisyyteen. Onhan heillä aina aikaa kahden olla, olisi nyt kaikin koolla pysytty. Tuntui hienoa kaipuuta kun meidän välillämme ei ollut samaa suhdetta kuin heidän.
Aloin nyt ensin kysellä vähän yhtä ja toista hänen kodistaan. Mutta kun hän vastaili niin haluttomasti ja koetti puhetta muualle johtaa, en saattanut sitä kauvan jatkaa. Hän ei kysynyt minusta mitään.