—Onpa niinkin. Heitä tuo ja kerro jotain.
Mutta ei hän muuta kun sanoi hävettävän. Ja se minua vaan yhä tuskastutti.
—Sinä olet pahoillasi? kysyi hän.
—Mistä pahoillani? Älä nyt ole noin peräti turhamainen.
—Niin, turhamainen…
—Aivan niin, turhamainen.
Hän punastui ja katseesta päättäen pahastui. Emmekä me koko matkalla enää mitään puhuneet, vaan aivan ääneti kulimme.
Liina tuli iloisena meitä vastaan. Hän oli laittanut kahvit valmiiksi ja varustanut evästä matkalle. Hänen kotonaan vallitsi tuollainen koristelematon, vaan aistikas järjestys, joka kaikessa viehättää. Siellä viihtyi niin hyvin, ettei tahtonut matkalle lähtöä muistaakaan.
—Emmeköhän ottaisi pannua matkaamme ja laittaisi siellä teetä? kysyi Liina.
—Älä sinä nyt aina pidä huolta kaikesta. Annahan olla niin nähdään eikö meissä muissa kertaakaan ole siksi kuntoa, vastasin minä, koettaen siten olla kohtelias. Vaan kun sattumalta katsoin Selmaan, niin vähäsen säpsähdin ja tunsin punastuvani.