"Milloinkaan se setä tulee?" huokasi hän melkeen itsekseen.
Siitä tarttui taas maltittomuus Hilmaan ja tietysti Helliinkin. Se olisi pitänyt saada tuli lamppuun nyt heti, keskipäivällä ja sitä juoksivat keittiöön pyytämään äidiltä, Hilma ja Helli. Ja siitä sen nyt heitti äitille vastuksen. Jos hän sanoikin ettei tulta oteta lamppuun ennen kuin tulee pimeä, niin kävivät he vähän väliä selittämässä että nyt on jo pimeä.
Hiljan hitainkin tuli ilta ja tuli lamppuun pantiin. Silloin syttyi ilon remakka lapsissa ja pörhässä korvin kuuntelivat pienintäkin risausta ulkoa. Monta kertaa he olivat kuulevinaan kulkusen äänen ja päästivät ilohuudon. Mutta vihdoin kuin aivan varmaan kuulivat, silloin työntäysivät ovelle. Elsa pisin heistä varpailleen kohosi lukkoa vääntämään ja toiset ryskyttivät ovea minkä jaksoivat ja häsäköivät maltittomina. Joutui siihen Inka Pietakin.
"Taas Elsa on siinä intoilemassa, pysyppäs vähän aisoissasi", sanoi hän ja pyöräytti keski lattialle.
"Odottakaa lapset toki vähäisen, tuossa paikassahan se isä on sisällä", sanoi äiti.
"Joutaa nämä odottamaan, kun ovat niin villissä, että pahki lentävät joka paikkaan", mutisi Inka Pieta.
Setä kuin oven raotti, niin heti käsiksi hyökättiin ja alettiin kysellä.
"Toiko isä aapisen? Isä! Toiko isä?" Tiedusteli Hilma kädestä nyhtäen isää.
"Voi itä,—voi itä", hoki Helli nuotilleen ja halaili molemmin käsin isän toista jalkaa.
"Miksi setä oli niin kauan? Toiko setä minulle mitään?" kyseli Elsa ja tunkeusi niin lähelle kuin suinkin.