"Tämmöinen oli Pajarin Oiti, silloin kun häntä täällä viimeksi nähtiin. —
"Täältä Pajari sitten ratsasti kirkkoon, ja sillä matkalla saikin hän kauan ansaitun palkkansa.
"Nyt olisi vielä kerrottava tyttärensä surkea surma, vaan alkaapa uni silmiäni painaa … kun vaan en kesken tarinaa torkkuisi.
"Niin, venhe se luikerteli virtoja myöten järveltä järvelle. Toisinaan oli tosin koskipaikoilla maalle noustava, vaan onnellisesti matka kului, kunnes tulivat Lautakko-järvelle. Tämän keskelle päästyänsä huomasi Huotari mustan linnun lännestä lentää lehottavan venhettä kohti. Päästyänsä sen kohdalle pudotti se Pajarin verisen kypärin venheesen. Tästä musta Huotari kovin kauhistui, älysi Pajarin surmatuksi ja syöksyi suinpäin veteen. Venhe keikahti kumoon, kaikki ihmiset sekä tavarat katosivat järven pohjaan.
"Musta lintu huutaa huukatteli metsään päin mennessänsä:
"'Ei saa impi pajarinen Unehmon unta tuonelassa, Ennenkun kyyneleet kuivaa Verisen ison vuodattamat.'
"Tämmöisen kolkon kirouksen alle joutui kadonnut impi. — Sanotaan tytön haamun yhä vielä usvattaren ulkonäöllä yökaudet rauhattomana kuljeskelevan näillä vesillä. Jos sattuu ihmislapsi silloin häntä näkemään, seuraa siitä onni aina. Jokainen hyvä työ, jonka hän ihmisille tekee, saattaa hänet yhä likemmäksi iankaikkisuuden rauhaa. Joka kyyneleestä, jonka hän onnettoman silmästä kuivaa, saa hän helmen kaulavihkostansa pudottaa veteen. Silloin kun viimeinen helmi on pudonnut, silloin on kirous lakannut.
"Niiltä vesiltä, joilla tämä tyttö liikkuu, löytyykin joskus kauniita helmiä, joita simpukoiksi sanotaan; nämä ovat kaikki lähteneet Pajarin tyttären helmivyöstä. Kerran minäkin yhden löysin, josta kultaseppä Sortavalassa suoritti minulle kolme ruplaa."
Tähän taukosi kertojani; hän olikin painanut päänsä mättäälle, ja kohta nukkui hän sitkeässä unessa. —
Istuin yksin, katsoa tuijottelin sammuvaa valkeata. Yö oli lämmin ja ihana; sumu oli poistunut; puitten latvat Pajarinmäeltä näyttivät oudoilta haamuilta, sammuvan valkean vaikutuksesta milt'ei eläviltä olennoilta.