Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä. Oikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo, mutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja hän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkin miellyttää.
Kesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteen asettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella tavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilosta synkimpään suruun; — aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten kirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyllä ja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaan joitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuus viikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.
Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle tuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijän taidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistä voin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältä seurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen; näin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin sen pettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin sen pikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinien keskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneena yksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun syksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut kirjoittaa siitä arvostelun — arvostelun ilman moittivaa sanaa.
Mutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaan tutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oli epäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisesti tuon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden valtaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Ja minä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun, minä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.
Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on huomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minua ystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaa petollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaa heratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämään ja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossa voipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa ihmisissä on meren sukua, — ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.
Milloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaista ystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen, jonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansa minulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niiden takaa meren, tuon epäluotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren, jonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellyttää tuo henkilö, ja minä pelkään, kunnioitan ja ihailen häntä.
Se on näyttelijä, meriluonto ihmisessä, joka tekee hänet huomattavaksi. Se on halu tutkia häntä, leikitellä hänen kanssaan ja hallita häntä, joka tekee elämästä elämän.
Urheilija.
Olimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella Hangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana juovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon valossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia ja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogskärin majakkaa kohti, joka on etelään Ahvenanmaasta. Sieltä oli määrämme ottaa uusi suunta Sandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meitä suosisivat, jo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista syömässä.
Toistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri vielä erinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili kiihtyäkseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, — meillä oli neljättäkymmentä tuntia käytettävänämme. Vaahdottomat kesäiset laineet keikuttivat purttamme, suuria ne eivät olleet, mutta sentään tarpeeksi suuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sillä sama tuuli oli puhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli määrätty, ei meillä enää ollut mitään tekemistä. Ystäväni, joka oli kutsunut minut mukaansa tälle Tukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenkänsä penkille, asetti peräsimen varren mukavasti vasemman olkapään taa, ojentihe ja nautti.