— Se on merkillistä, sanoi hän, mutta tämä nyt on kuitenkin elämäni suurin nautinto.

Annoin katseeni harhailla ympäri tumman sinistä mertä, joka ikäänkuin heräsi eloon kaakkoistuulen kiihtyessä, hengitin raitista, suolaista tuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut hänen rakkautensa purjehtimiseen.

— Mutta on se kuitenkin vähän narrimaista, jatkoi hän, että vanha, järkevä mies pitää tätä tällaista mustalais-elämää kotia ja työtä parempana. Syy on kai siinä, ett'en minä koskaan tunne itseäni niin vapaaksi, niin itsenäiseksi kuin istuessani näin peräsimessä ja tähystellessäni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren välillä.

Huomasin hänen äänestään ja pyylevistä kasvoistaan, että hän tahtoi päästää hyvän tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta seurasin minä osanotolla hänen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja tarkastelivat, ja katselin ihaillen minäkin kutterin häikäisevän valkeita purjeita ja tuulessa ja merenkäynnissä notkuvaa huippumastoa, ja annoin hänen häiritsemättä jatkaa:

— Eikähän nyt todella olekaan mitään ihanampaa kuin tällainen aamu ulkona merellä! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko elää alla, kuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli työntää näkymättömällä voimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin virittäisi; siinä tervehtyy ja notkistuu ja käy huolettomaksi, niinkuin ei olisikaan muuta tehtävää kuin purjehtia näin koko ikänsä kaiken.

Hän vaikeni hetken verran ja minä olin täydellisesti samaa mieltä hänen kanssaan, nojauduin taapäin ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta, yli terävän huippupurjeen, suoraan ylös aurinkoiseen heinäkuun seesteesen, ja kuuntelin taas ystäväni yksin puhelua:

— Aina siitä alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle, on se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vetänyt. Muistan vielä, kuinka minä, vietettyäni helteisen kesän sisämaan kaskisavun sekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja onnesta uhkuvin tuntein ahmin minä sisääni meren tuoretta ilmaa. Niin, niin… on niitä niitäkin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita, vaikk'eivät kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herkästi, että jo junan kulkiessa poikki Töölön lahden vainusin meren liekoja ja suolaista vettä. Ensi kävelylläni menin satamaan ja kaivopuiston valleille, joilta meri näkyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli nostatellen suuria, vaahtopäitä aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa, sisämaalaiselle outoa tuoksua.

Entä merikylvyt sitten, — se oli toki toista kuin polskaroida ummehtuneen sisäjärven tervan ruskeassa vedessä! Viivyttyäni neljännestunnin kylmässä vedessä saatoin seista tuntikausia rannalla ja hengittää tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yhä kiintyvällä huomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat äsken kohonneet taivaan rannasta Mälkön takana, kunnes se myötätuulessa laski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku huikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle Långörin salmesta, kiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes katosi jonkun niemen taa ja minä kylmästä väristen, kädet taskuissa ja nutun kaulus pystyssä läksin kotiin päin kulkemaan, saadakseni siellä rohtoja ja joutuakseni kotilääkitysten alaiseksi vilustumisesta…

— Niin, — se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi…! Mutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava näköpiiri joutui unhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sisällä. Ainoastaan jonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman mieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen mastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, että kapteeni oli mennyt kannen alle ja me tehneet tuttavuutta perämiehen kanssa. Mutta merimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi kadehtiakseni meripoikain pikisiä paitoja ja kovaa työtä, opin vähitellen antamaan arvoa sivistyneelle elämälle, viikseni alkoivat kasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen, hansikkaineen ja rakastumisineen…! Mutta kun kaikki oli käynyt mieltäni vastaan, häämöitti edessäni taas aava ulappa, minussa heräsi taas hurja halu reippaaseen elämään vaahtoisilla laineilla, kun myrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo… ja silloin oli taas hartahin mielitekoni päästä kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan, vieraille maille ja uusiin oloihin…

— No niin, — olihan minulla useinkin vastoinkäymisiä, enkä minä kuitenkaan merille lähtenyt, — oli niitä niin usein, että lopulla suutuin todenteolla ja vannoin, että kerran oli tuleva myötäkäymistenkin aika. Ja silloin aloin minä tätä nykyistä teollisuushaaraani varten työskennellä, mutta ei sitä joutilasta päivää kesällä ja syksyllä, kun vaan oli avovettä vähänkään tarjona, ett'en hankkinut uutta työhalua ja uusia voimia purjehtimalla ulos saaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan myöhäiseen. En olisi kuolemaksenikaan muuttanut sisämaahan, vaikka tulevaisuuteni siellä olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja työni kestäessä kangasteli minulle aina harrastuksieni lähimpänä maalina oma pieni hyvä kutteri, jota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan sitten saavutettu; — saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten tulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu perustaa perhettä ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tiedä enää mitä, mutta en mistään kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi, en mistään niin täydellisesti nauttinut kuin merestä, en mitään niin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa määrässä. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimmäisen venheeni toiseen nopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheitä, mutta vasta viime vuonna päätin hankkia itselleni tämän.