Olin siinä työllä selaillessani englantilaisia urheilulehtiä, ennenkun löysin sopivan mallin. Mikä oli epämukava, mikä käymätön meidän vesillä, mikä liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua kuin mielensä menettänyttä, kun en viikkokausiin osannut puhua mistään muusta kuin uudesta purrestani. Naisten näkyy olevan vaikea seurata tuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni oli rajaton, kun sain miettiä sopivata mallia lauta laudalta, riepu rievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja minä uneksin vaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani olivat imupaperit täynnä laskuja ja kotonani kätkin minä vaimoni halveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia. Viimein tein minä erään insinöörin avulla piirustukset tähän purteeni. Niin, niin, vaikka tämä onkin tehty englantilaisen mallin mukaan, on tässä paljon omaa keksimäänikin. Katsos esim. näitä juoksevia nuoralaitoksia täällä perässä, — ne ovat minun keksimiäni! Ne hoitavat itsensä luoviessa melkein itsestään, ei tarvitse muuta kuin vähän nyhtäistä. Tilaa mittaellessani kannen alla olen myöskin noudattanut omia periaatteitani, ja olen tyytyväinen tuloksiini, oikein tyytyväinen.

Hän huusi miehistölle kokassa ja teki luovin tuuleen, näyttääkseen minulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsensä melkein itsestään. Olihan minusta niistä paljonkin vastusta, mutta en huolinut tehdä mitään ilkeitä muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan suuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja peränuora pinnistyi tiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa.

— Suuren osan talvea ja koko kevään kuljin minä melkein joka päivä laivaveistämölle, jossa emäpuuta paikoilleen asetettiin, kaaria kiinnitettiin ja laitoja kuonnuteltiin. Seurasin niin tarkkaan purteni syntymistä, että tunnen jokaisen kuparinaulan ja jokaisen puukiilan sen rungossa. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että kolmannen lapseni osaksi, joka syntyi viime talvena, tuli tuskin puoletkaan siitä huomiosta, jota valmistuvalle purrelleni osoitin. Ihmisluonto on nyt vähän epätäydellinen ja isän tunteet kestävät koetuksensa ainoastaan ensimmäisellä kerralla, ja sen jälkeen voi ne luokittaa ihanteellisten, arvelunalaisten hyveiden joukkoon. Vaimoni lienee huomannut, että purrestani olisi tuleva hänen ja koko perheen kilpailija, sillä kaikista kehoituksistani huolimatta en saanut häntä koko rakennusaikana ainoatakaan kertaa laivaveistämölle. Eikä sillä hyvä: — sen valmistuttua ei hän ole siihen kertaakaan jalallaan astunut. Eihän hän tosin milloinkaan ole ollut mikään erinomainen urheilun ystävä, mutta ei hän urheilua vihannutkaan, ennenkun Lucifer tuli. Olin aikonut olla kohtelias ja antaa sille vaimoni nimen, mutta kun hänellä oli sitä kohtaan niin kylmä, otin sen sijaan tämän maanalaisen nimen, ja luulen, että hän ymmärtää sukkeluuden.

Ystäväni nauroi keksinnölleen ja kiinnitti isopurjeen nuoraa saadakseen enemmän tuulta purjeesen. Hangon majakka kohosi kaukana takanamme kuin liikkumaton savupatsas ja sen alla olevat korkeat kalliot alkoivat huveta aamun seesteesen. Meren laineet murtautuivat siellä täällä lakkapäiksi, Lucifer puski eteenpäin huimaavaa vauhtia ja kallistui niin, että vesi aina välistä kantta huuhtasi. Meri oli puhdas melkein kautta koko näköpiirin, ainoastaan yksi purje näkyi kaukana, kaukana etelässä, vielä kauvempana sen takana häämöitti epäselvä savujuova jostain höyryvenheestä toisella puolen maanpallon kupukannen.

— Sano nyt sinäkin, huudahti ystäväni yhtäkkiä, — eikö tätä voi sanoa vapaudeksi? Minä ohjaan minne mieleni tekee, eikä kukaan voi sanoa mitään sitä vastaan. Vaimoni ohjatkoon kernaasti kotiani, — eihän se kuitenkaan paikaltaan päkähdä. Hei, hai, purteni sä, — kiinnitä kulkuasi ja näytä, mihin kelpaat! Hoi miehet siellä kokassa! Viiripurje ylös, niin on meillä kaikki rievut kuivamassa! Joutukaa nyt, niin saapi kokkipoika sitten laittaa aamiaista, minulla on nälkä niin, että näköä haittaa, ja seuran vuoksi otan minä aamuryypynkin, vaikka se on vastoin tapojani merellä.

Viiripurje lensi mastoon, Lucifer kallistui vielä tuuman verran ja halkasi noita pitkiä Itämeren aaltoja täydellisellä raivolla. Vaahto tuprusi savuna kokan edessä.

— Kas niin, nyt olisi hauska laskea kilpaa jonkun kanssa! Eikö se seiso komeasti — mitä? Loki mereen, elkääkä ottako sitä pois, ennenkun olemme kulkeneet vähintäinkin kuusi solmuväliä, muistakaa se! Kuules nyt, kokki… Andersson! Pane konservilaatikko pataan samassa… ja sitten saa Andersson ottaa esille madeiran. Kas nyt, kuinka komealta Lucifer näyttää. Olla häntä nyt sivulta katsomassa! Tunnusteleppa peräsintä, kuinka keveä se on, ja kuinka pursi sitä tottelee helposti!

— Muistan tässä erään toisenkin venheistäni ja kuinka tottelevainen se oli. Kertomukseni saattaa tuntua merimiehen jutulta, mutta tosi se on sittenkin. Ei minulla ole vieraita miehiä tapahtumaan, sillä minä olin yksin, mutta joka ei usko, puskekoon. Purjehdin, niinkuin sanoin, yksinäni eräänä lämpimänä aamupäivänä tasasessa tuulessa, aurinko paahtoi minua ja keskellä selkää alkoi mieleni tehdä uimaan, Olin tehnyt samalla tavalla useat kerrat ennen. Riisuuduin, tartuin kiinni nuoran päähän, ja puhaltauduin suin päin mereen. Mutta nuora olikin sattumalta irti tällä kertaa, se juoksi jälestä ja siinä olin minä puolen peninkulman päässä maista, kädessäni vaan kymmensylinen köysi, joka tinki jalkoihini sotkeutumaan. Hätkähdinhän tuossa vähän, mutta en sentään itkemäänkään ruvennut. Venhe kulki rauhallisesti entistä suuntaansa, ja turhaan odotin minä että se luovisi tuulta vasten. Silloin minä suutuin ja huusin jälkeen, ensin ujostellen ja hiljaa, sillä minä häpesin itseäni. Sitten huusin jo vähän kovemmin. Mutta kun näin, että se ikäänkuin vähän alkoi luovia, karjasin minä kaikin voimin. Ja eikö se pahus silloin nöyrästi käännä nokkaansa tuulta vasten, muuttaudu toiselle kylelleen ja laskeudu aivan päälleni tuulen purjeita taapäin painaessa! Minä kiinni mastonuoraan ja sen avulla kannelle; — enkä ollut edes köyttäni päästänyt, vaan lapoin senkin perässäni. Se on venhe se, joka ei niskoittele — vai mitä? Mutta en kehoittaisi ketään tekemään sitä perässäni, enkä ole sitä minäkään toiste tehnyt.

Hän puhui yhteen menoon, kunnes Andersson tuli sanomaan että aamiainen oli katettu kajuutassa.

— E-hei! Tuo se tänne kannelle! — On aivan liika kaunis ilma mennäksemme katon alle syömään.