Ja peräsintä jättämättä täytti hän, merenkäynnistä huolimatta, kaksi pientä ruokaryyppypikaria, ojenti minulle toisen, iski silmää, kippisti ja nielasi karvaan nesteen mielihyvästä irvistäen.
Sitten pyyhki hän suunsa hyvin miettiväisen näköisenä, pyyhkäsi samalla tavalla kasvojaan ja otsaansa, katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi:
— Voiko nyt kukaan uskoa, että minä olen vanha mies ja perheen-isä! Voisiko kukaan epäillä, että minulla on kolme lasta ja liike, jossa on työtä sadalle miehelle — mitä? Minä melkein häpeän itseäni. Mutta niin se on aina merellä — unhotan kaiken sen ja muutun pojaksi jälleen, ja tiedätkö mitä, — se on aivan helkkarin hauskaa tämä…!
Suu täynnä voileipää ja nälissäni kuin susi näin minä viimeiset tähteet Hangon majakasta katoavan, ja ympärillämme oli Itämeren laaja rannaton ympyrä. Keskellä tuota ääretöntä ympyrää, sen keskipisteenä — me itse. Ja kuitenkin moititaan onnellisia ihmisiä siitä, että luulevat olevansa maailman keskipisteitä, kun todellakin niin ovat.
Jää on murrettu.
Satamasilta ojentautuu laihana ja mustana käsivartena tuon laajan, valkosen, kuun valaiseman jääkentän sisään, joka sulkee Hangon talvisataman, ikäänkuin tahtoisi ojentaa apuaan lastilaivalle, joka on tarttunut ajojäähän noin sata syltä laiturista. Maan puolella laituria on kova kiire saada Ruotsin posti ja viimeiset matka-arkut postilaivaan, joka kimakalla, rasittuneella vihellyksellä antaa toisen lähtö merkkinsä. Valoa on vaan niukasti avonaisessa tavarakatoksessa, tavarapinot luovat läpitunkemattomia varjoja, ja matkustajat kompastuvat milloin mihinkin, kun lähtöä odotellessaan tekevät viimeisen kävelynsä mannermaalla, ennenkun meren heiteltäväksi antautuvat. Lounastuuli puhaltaa tasaisesti ja voimakkaasti mereltä päin, lyhdyt liehtovat ja hulmuavat ja huikasevat silmiä sen sijaan että valaiseisivat. Makasiinin nurkan takaa tuijottaa kuu alakuloisena ja tylsänä, vähääkään välittämättä kaupasta ja merenkulusta.
Ulompana tavallista kävelypaikkaa, toisella puolella nostokoneen, aivan satamasillan huipussa kävelee kaksi henkilöä, nainen ja herra, tarmokkain askelin. Vähintäinkin kymmenen kertaa ovat he kulkeneet siinä edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä he tuskin eteensä katsovat ja väistävät vaan koneellisesti tielleen sattuvia pikku esteitä. Kun he taas tulevat katoksen alle, valaisee keltanen lampun valo mustaverisiä, lujaa tahtoa ilmaisevia, kenties hiukan epäkehittyneitä naisen kasvoja, ja laihoja, älykkäitä miehen kasvoja.
— … sillä te tietysti tulisitte sitä kaiken elämänne katumaan, lopettaa miehen ääni, ivaten, välinpitämättömästi.
— Eihän se ole sanottu, sanoo naisen ääni sovittavasti, välittävästi, — tunnenhan teitä niin vähän, ainoastaan muutamia tunteja.
— Mutta te tiedätte, kuka minä olen, ja me olemme kuulleet puhuttavan toisistamme ennen. Eihän aina ole takeita pitkästäkään tuttavuudesta.