— Mistä?
Turhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin selviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä nuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen loan jalkojeni alla.
Keskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet, kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa. Ajatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden ja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa pienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani opetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen aikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut pienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon, että on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain joukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan, lämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset määrät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville siitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi erääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo vuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti, ja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla, että tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän vielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen piirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.
Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein selvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä aivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin. Koetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen, mutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen puolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet armoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää, pyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä, ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan kannen kimmeltävien saaristojen.
Ei kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön hitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän avaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen epätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa jalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen, reki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen, kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana edessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen. Täällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta, kulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en sitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta allamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan kiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön, Matti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni Matilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille kaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä mahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien kohti "Onnen saarta".
III.
En ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siitä, että hän oli pysytellyt maan päällä. Päinvastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista kotiintuloamme, kuinka me hämmästyttäisimme kaiken kotiväen ja kuinka ne meitä kysymyksillään ahdistelisivat. Olin jo selvillä kaikista niistä välinpitämättömistä vastauksista, joita tulisin antamaan kiihoittaakseni heidän uteliaisuuttaan vielä enemmän, ja kuinka minä sitten toisten päivitellessä ja toruessa aivan tyynesti kertoisin, että me olimme ajaneet Saimaan jäiden yli jo ennen joulua. Olin tästä tosiasiasta kovasti mielissäni, sillä tekomme näyttäisi varmaankin jotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti, ett'en voisi kertoa heille mistään oikeasta seikkailusta. Olihan vähän noin niinkuin noloa tulla kotiin mitään erinomaisempaa kokematta ja minä aloin jo toivoa, että edes ajaisimme jäähän — ainoastaan nimeksi — tai että saisimme nähdä jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin punnittuani päätin toivoakin vaan susia, koska en ollut niitä ennen läheltä nähnyt ja kun ne eivät tainneet olla niinkään vaarallisia. Ja minä antauduin sen miellyttävän tunteen valtaan, että minä nyt olen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotikäet nukkuvat makeinta untaan ja luulevat meidänkin tekevän samoin jossain turvallisessa majatalossa.
Kun olin taas saanut ajatukseni kotiin päin suunnatuiksi, pysähtyivätkin ne sinne, vaikkakin "Onnen saari" yhä leimusi ihanana ilotulituksena yöllisellä taivaalla. Äskeinen suuren vaaran tunne vaihtui miellyttäväksi hyvinvoinniksi ajatellessani lähenevän joulun kotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla täynnä lempeitä, hyväntahtoisia ja lämpimiä tunteita. Näin vanhan isäni heltyvän ja loistavan hiljaista ja sydämmellistä ystävyyttä, äidilläni oli vaan pelkkiä helliä sanoja sanottavanaan ja me lapset saimme arvokkaita joululahjoja ja pyhäruokaa monen viikon kuluessa. Kuusitoista vuotiaan surut eivät ole syvälle juurtuneet ja minä olin iloinen siitä, että ihmiskunta oli saanut syntiensä sovittajan ja minä tahdoin viettää hänen syntymäjuhlaansa sillä oikealla, lämpimällä mielellä. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina juhlapäivinä pidettäviä hartaushetkiä ja päätin ottaa niihin osaa täydestä sydämmestäni ja sen kautta vanhempieni mieltä ilahuttaa. Tahdoin karkoittaa mielestäni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja vapaat ajatukset, joita elämä koulukaupungissa on minussa väkisinkin eloon herättänyt, ja vielä kerran hyvän lapsen tavoin nauttia jouluilosta vanhassa, hyvässä kodissani. Siitä mielialasta olisi saarnanikin uudenvuoden jälkeen uhkuva ja yhdellä tempauksella siirtävä minut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.
Suljin silmäni ja olin jo kotoa lähestyvinäni. Tuossa on karjakartanomme vasemmalla puolen tietä, tuossa alkaa havumetsä ja kymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selvään Kastorin äkäisen haukunnan ja nautin jo edeltäkäsin hänen mielensä muutteesta, kun hän saapi tietää, kuka täältä on tulossa. Sitten tuikkaa tulia puitten runkojen välitse, ja me ajamme ulos havumetsästä, puistokäytävän läpi, koiran yhä haukkuessa. Kun tulemme pihaan porttipylväiden välitse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet, hyökkää vastaamme Kastor hevosen kimppuun käyden. Hetikohta tuntee hän ääneni ja hänen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, että minulla on täysi työ estää häntä kasvojani nuolemasta. Hän hyppii ja ulisee reen ympärillä, loikkaa sen sisään ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei kukaan ihminen vielä ole iloinnut eikä koskaan tulekaan iloitsemaan.
Kulkusten kilinän ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika Reeta porstuaan kynttilä kädessään. Etehisen ikkunassa näen minä tutkiskelevia kasvoja, ja kun pysähdymme rappujen eteen, ilmaantuu äidin vanhat, rakkaat ja ystävälliset kasvot Reetan takana ja tuli valaisee lämpimästi hänen hienoja ryppyjään ja sileäksi kammattua harmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla hän juoksee rappuja alas ja huudahtaa: — Kaarlo —! Oletko jo täällä! Rakas Kaarlo, tervetullut, tervetullut!