Äidin jälestä tulivat siskot ulos kylmään talvi-iltaan ehtimättä edes huivia hartioilleen heittää. Mutta isä jäi etehiseen ja tuprutteli savua ikkunaan. Hänen kalju päänsä kiilteli kattolampun valossa ja avonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut huurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain hajua ja vierreleivän tuoksua; ja se vaikutti minuun erittäin miellyttävästi kylmästä tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon kaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona Hannebergissä, joka oli syöpynyt huonekaluihin ja vaatteihin, joka seurasi kotia ja perhettä ja jota ei tavattu missään muualla maailmassa. Siinä lemussa hengähtävät vastaani kaikki lapsuuteni muistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.
Äitini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeissään askeleen taapäin.
— No minun päiviäni! huudahtaa hän. Pojallahan on viikset!
Sisaret tunkeilevat reen ympärillä nähdäkseen minua ja minun viiksiäni, ja kun minä olen reestä noussut, näen minä äärettömäksi ilokseni, etteivät kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itseään sormiella ja kierrellä niin paljon kuin vaan haluttaa. Niistän nenääni saamatta niitä näppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan kotiini. Isä tulee vastaan porstuassa ja minä kiverrän ylös komean huulipartani antaakseni hänelle tulijaissuudelman.
— Nuo ajat sinä huomenna pois, — ne eivät sovi koulupojalle, sanoo isä jäähdyttävästi ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niitä edes viiksiksi, sanoi vaan "nuo".
Unohdan kuitenkin pian hänen epäystävällisyytensä, sillä etehisessä näen minä setä Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meillä kylässä. Setä taputtaa minua olkapäälle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vetäytyy ujosti hämärän peittoon, enkä minä voi mitenkään saada selkoa siitä, mitä hän ajattelee viiksistäni. Tuo hämäryys, joka häntä ympäröipi, näyttää minusta hyvin oudolta, ja minä alan hiukan epäillä, enkö nähnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin koko talo sortuisi päälleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen kuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa näkyvistäni.
Samassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:
— Pian ylös! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ympärilleni enkä ollenkaan käsittänyt mitä oli tapahtunut, ennenkun reen edessä näin mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja pudisteli minua kauluksesta.
— Tässä nyt ollaan järvessä, sanoi hän.
Kavahdin seisoalleni ja nakkasin vaistomaisesti turkin päältäni ollakseni vapaampi liikkeissäni.