— Kas niin, hoo! Ylös vedestä, sinä kirottu kanttura! huusi Matti.
Kirottu kanttura iski etujalkainsa rautakengät jäähän ja vetihe hiljalleen ylös.
— Kas niin, hoo! Tulehan, tulehan! kehoitteli Matti.
Silloin ulvahti jää surkeasti ja painui hitaasti hevosen alla. Matti ja minä pelastauduimme kiireen kautta kovalle jäälle, mutta hevonen upposi takaisin isontuneesen avantoonsa ääntä päästämättä, ikäänkuin olisi päättänyt ennemmin turvautua kylmään veteen kuin ottaa vastaan piiskan iskuja ja haukkumasanoja.
— Siinä se nyt on, virkkoi Matti. — Ja siellä taitaa pysyä, lisäsi hän yhtä rauhallisesti.
— Meidän täytyy hakea apua, sanoin minä.
IV.
Nyt vasta aloimme ympärillemme katsella. Ei ollut pitkältä maihin ja minä kysyin Matilta, miten olimme osanneet ajaa näin kaitaseen salmeen, jossa varmaankin kävi virta.
— Ka, no — kun hevonen vei… vastasi hän.
— Kulkeeko tie tästä?