— Mistäs minä sen tiedän paremmin kuin tekään?
— Oletko ajanut harhaan?
— Olemmepa saattaneet ajaa, kun ei tietä näy.
— Oletko nukkunut — häh?
— Nukkuihan herrakin.
Nyt alkoi hevonen huohottaa arveluttavasti ja Matti otti aisat koettaakseen ulottuivatko ne avannon yli. Onneksi ne ulottuivat, ja hetken kuluttua oli hän sitonut ne mahahihnaan niin, että ne kannattivat hevosta, jonka nyt ei tarvinnut uuvuttaa itseään uimalla.
— Auttaisiko tuo, jos huutaisi apua, arveli Matti sen tehtyään ja päästi jotenkin laimean huudon talviyön helmaan.
— Ei, mene sinä hakemaan apua, niin minä huutelen, ehdotin minä.
— Eiköhän täällä asune ihmisiä jossain, tuumi Matti. — Muistelen nähneeni tulen tuiketta, ennenkun upposimme, ja hevosella on aina merkkinsä, kun se eksyy. Voi, voi, että lähdinkään tälle taipaleelle!
— Elähän nyt, — menehän nyt vaan, niin minä huudan. — Ja minä päästin mitä pirullisimman ulvahduksen mikä suinkin vaan kurkustani helti. Se synnytti kamalan kaiun toisella puolen salmea, hevonen herkesi tuhuttamasta ja käänsi päänsä nähdäkseen, mitä meillä oli tekeillä. Matti lähti tallustelemaan salmea pitkin tutkiakseen seutua ja minä aloin taputella ja rauhoitella hevosta samalla kuin tuon tuostakin korotin ääneni mitä kauheimpaan kirkunaan, joka teki hevosen yhä levottomammaksi ja herätti eloon uinailevan mielikuvitukseni, niin että lopulta huusin todellisesta vakuutuksesta niinkuin hengen hädässä. Matti oli häipynyt pieneksi mustaksi pilkuksi tuolla jäällä ja minä olin kuulevinani hänen huutavan jotakin. Teroitin korvani ja erotin viimein: