— Paljoko kello on?
Minua harmitti tuo minun mielestäni tarpeeton kysymys, kaivoin kuitenkin kelloni esille ja karjuin Matille:
— Kello on viisi!
Samassa lähti Matti kulkemaan määrättyä suuntaa ja katosi erään niemen taa jättäen minut keskellä yötä yksin hukkuvan hevosen kanssa, jumala tiesi kuinka kauvaksi ihmisasunnoista. Pian tuossa kuitenkin toinnuin, aloin hypiskellä lämpimikseni hevosraukan edessä ja kääriydyin lopulta nahkasten sisään rekeen, kun kastunut jalkani ei ottanut lämmitäkseen. Hevonen lepäsi aivan hiljaa aisojensa varassa, tuhuttaen ja hirnahtaen silloin tällöin, niin kauvan kuin näki minut, mutta alkaen käydä todella levottomaksi, kun olin rekeen piiloutunut.
Ensiksi se ähkäsi puoleksi päristellen puoleksi hirnahtaen niin tuskaisesti, että minä hyppäsin pois reestä luullen hänen uppoavan. Kuultuaan minun liikahtavan, käänsi hän päätään ja katseli minua niin moittivasti ja päästi suustaan äänen niin surkean, että minun täytyi käydä lohduttamaan. Silittelin hänen harjaansa ja korviaan, ruopottelin otsaa ja tukan juurta ja puhelin hänelle lohduttavia sanoja huolettomalla äänellä. Hänestä kuului varmaan tuo huoleton ääni ivalta, sillä kärsimättömällä liikkeellä pudisti hän päätään ja päästi taas tuollaisen valittavan, tuskaisen hirnahduksen, joka värisi vilua niinkuin hän itsekin. Melkein koko ajan oli hän liikkeessä, pysytelläkseen lämpimänä, ja ainoastaan sen kautta säilyi avanto sulana; — muuten se varmaankin olisi jäätynyt sekä hänen ympärilleen että päälleen. Aisat, jotka häntä kannattivat, natisivat jäällä joka kerta kun hän kävi levottomaksi, ja yhä levottomammaksi alkoi hän käydä.
Ymmärsin hänet vallan hyvin ja koetin nyt osaa ottavalla, valittavalla äänellä häntä lohduttaa. Hänen levottomuutensa lakkasi hetkeksi, hän vaan pudisti surullisesti kaunista päätään, mutta vapisi vilusta niin kovasti, että jää ympärillä helisi.
Istuin ja hyväilin häntä siinä ainakin kymmenen minuuttia surullisten mietteiden mieltäni ahdistaessa. Eihän syy kaikkeen tähän kurjuuteen ollut kenenkään muun kuin minun? En voinut millään tavoin siirtää edesvastausta omaltatunnoltani ja minun täytyi tunnustaa olevani hänen murhaajansa, sillä siitä olin minä vakuutettu, ett'ei hän voisi pysyä hengissä puolta tuntia kauvempaa. Ja noin surullista kuoleman taistelua täytyi minun katsella, voimatta häntä mitenkään auttaa. Keskitin kaikki syyllisyyteni ja sääliväisyyteni tunteet hyväilyyni, mutta hän yhä vaan pudisti päätään, tällä kertaa melkein vihaisesti ja päästi suustaan niin surkean valittavan ja niin kamalan huudon, että minä aivan ehdottomasti peräydyin avannolta luullen hänen päälleni käyvän. Mutta sitten hän taas rauhoittui ja katseli minua rukoilevin silmin.
Silloin valaisi onnistunut ajatus synkkää suruani, jätin hevosen siihen hetkiseksi ja kaivoin esille palan leipää eväslaukustani. Samalla pisti päähäni, että minähän voin käyttää konjakkipulloani lieventääkseni sitä vilua, joka yhä enemmän tunki jalkoihini. Mutta miks'en samalla antaisi hevosellekin konjakkia? Ja hetken kuluttua syöttelin minä paleltuvalle toveriparalleni konjakissa kastutettua leipää. Hän söi mielellään eikä ollenkaan hylkinyt leipää, vaikka se haisikin väkiviinalle. Oli minusta omituisen helpottavaa turkkiin kääriytyneenä ja hevosen pää kainalossani jakaa hänen kanssaan eväitäni ja konjakkia, joka näkyi tekevän hyvää. Hän rauhoittui syödessään ja nuoleskeli ahneesti käsiäni, kun niihin konjakkia hulahteli.
Oli kulunut aikaa ehkä tunnin verran siitä kuin ajoimme jäähän ja puolen tunnin verran siitä kuin Matti lähti. Ei häntä vielä näkynyt ei kuulunut ja minä aloin jo joutua epätoivoon. Miksi istun minä tässä ja ylläpidin kuolemaan tuomitun henkeä? Eikö olisi paljoa viisaampaa lähteä tiehensä ja pelastautua kuoliaaksi paleltumasta? Ehkä voisin saada apuakin pikemmin kuin Matti! Vaan niinpian kuin taas katsahdin toveriini, muuttui mieleni täydellisesti. Jos olisin hänet nyt jättänyt, olisi se ollut rikos, joka olisi vaivannut minua elämäni kaiken. Olisin ollut valmis paleltumaan kuoliaaksi hänen viereensä, jos niiksi olisi tullut.
Pian olimme tyhjentäneet konjakkipullon ja minä voin pyhästi vakuuttaa, että hevonen oli saanut sitä suurimman osan. Tulin siinä nyt ajatelleeksi, mitä mahtaisivat kotona sanoa, jos näkisivät minut täällä Saimaan jäällä syöttämässä ja silittelemässä avantoon uponnutta kuolemaisillaan olevaa hevosta. Muistui mieleeni, että Anna Ramsenius rakasti äärettömästi hevosia ja nyt ajattelin minä tätä uskollisuuttani hädässä kahdenkertaisella ilolla.