Käännähdin usein taakseni ja näin viimein kolme mustaa pistettä ilmaantuvan niemen nenään ja lähenevän meitä. Ajatteles, jos ne olisivat susia! Minulla ei ollut mitään muuta kuin puukko omaksi ja hevoseni puolustukseksi, ja jännityksellä odotin minä noita kolmea pistettä. Koetin uskotella itseäni, että Matti sieltä tuli kahden muun miehen kanssa, mutta puolipimeässä näyttivät nuo pisteet niin eriskummallisilta. Hevonenkin vainusi tulevia, pörhisti korvansa ja näytti niin pirteältä, että kaikki huoleni haihtuivat, sillä ei varmaankaan avantoon pudonnut hevonen tuolla tavalla korviaan pörhistä, jos susia vainuaa. Hän näkyi saavan uutta toivoa, koko hänen jähmettynyt ruumiinsa jännittyi yht'äkkiä uuteen ponnistukseen, joka oli niin voimakas, että toinen aisa irtautui ja ainoastaan toinen jäi vielä kannattamaan. Hän hirnahti äänellä, jossa ei enää ollut kamalaa epätoivoa, ja iloisesti siihen metsän kaukainen ranta vastasi:
— Hei, heppaseni! Oletko vielä elossa? Kuului Matin ääni huutavan.
Hevonen vastasi uudella, äänekkäällä hirnunnalla.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli ruuna vedettynä jäälle vähän matkaa avannosta. Seisoalleen se ei kyennyt, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä. Käärimme nahkaset hänen ympärilleen ja aloimme neljän miehen voimalla virittää hänen voimiaan hieroen ja huudahdellen. Sitä tehdessämme pureskeli ruuna leipää, jota Matilla oli ollut mukanaan, ja virkosi vähitellen puolentoista tuntia kestäneen kylmän kylpynsä jälkeen.
— Mitenkä saitte sen näin kauvan hengissä pidetyksi? kysyttiin minulta.
— Join sen kanssa veljen maljan avannossa, selitin minä ja näytin tyhjää pulloani.
— Ähäh! irvisti Matti ja hieroi hevostaan, niin että otsa hikeä valoi, vaikka olikin pakkanen. — Ähäh! — Eikös ole hyvä, että hevosia opetetaan viinaa nielemään? Sen konstin taitaa tämä ruuna jo vanhastaan. Se on, näet, ollut monilla markkinoilla ja vaihtanut omistajaa useamman kerran, ja silloin täytyy hevosparkaa aina vähän virkistellä, ett'ei korviaan riiputtelisi! Vaan olipa vahinko hienoa konjakkia, olisihan tuohon tavallinen paloviinakin välttänyt…
Kun olimme hevosta uuvuksiimme asti hieroneet, otti Matti nahkaset hänen päältään ja kehoitti häntä ystävällisin sanoin nousemaan. Hevonen koetti pari kertaa, mutta ei päässyt. Silloin tarttuivat miehet häneen, asettivat ensin istumaan ja työnsivät siitä sitten jaloilleen. Ja kumma kyllä pitivät jalat päällään, vaikka olivatkin kankeat. Matti talutteli häntä jäällä, hyväili ja houkutteli ja valjasti viimein reen eteen. Varovasti seuraten kestävää jäätä rantoja pitkin, tulimme vihdoinkin taloon, josta Matti oli miehet löytänyt. Siellä pantiin ruuna talliin ja Matti hieroi häntä päivään asti, sill'aikaa kuin minä loikoilin vieraskammarissa ja jatkoin keskeytyneitä unelmiani.
Tulimme kotiin melkein samaan aikaan kuin olisimme tulleet, jos olisimme ajaneet pitempää tietä maantietä myöten.
Kun olimme ajaneet havumetsään, joka oli kymmenen minuutin matkan päässä pihasta, kysyin Matilta, kertoisimmeko seikkailustamme.