Jäällä viettämämme yö jäi Valkolan Matin ja minun väliseksi salaisuudeksi. Jäi aina joulun jälkeen, melkein siihen saakka, kun minun olisi ollut saamani pidettävä. Silloin kuulin minä eräässä seurassa ulkona pitäjällä muutaman ylioppilaan kehuvan vaarallista matkaa, jonka hän oli tehnyt jäitä pitkin täällä kotipitäjässä, vaikka järvet täällä olivat olleet jäässä jo joulukuun alusta. Silloin katkesi kärsivällisyyteni ja minä kerroin Matin ja minun seikkailusta.
Tietysti ei kukaan tahtonut ottaa sitä uskoakseen, mutta minä käskin kysyä Valkolan Matilta, kun sattuivat hänet ensikerran näkemään. Ja silloin oli minulla ilo saada ihaileva ja kysyvä katse Anna Ramseniukselta, joka oli ollut ylioppilaan mielitietty koko joulun ajan. Tyttö kyllä ymmärsi sen, että olin voinut viettää yön Saimaan jäällä hukkuvan hevosen kanssa, mutta että olin kokonaista kolme viikkoa voinut olla sellaisesta tapahtumasta kertomatta, se kävi aivan yli hänen ymmärryksensä. Ja kävi se yli muidenkin pitäjäläisten ymmärryksen, niin hyvin oman äitini kuin sisarienikin.
Laulajan palkka.
Kirjailija Arvid Oskar Fonteliuksen jälkeenjääneistä papereista.
"Vuosi on nyt melkein kulunut siitä kuin vähenevä tuotantokykyni teki ratkaisevan liiton velvollisuudentuntoni ja perheeni kanssa pakottaakseen minut leipähuolissani lopullisesti turvautumaan entisiin verivihollisiini. Sanomalehden toimittaja ja edistysmies vietiin kirjallisuuden vartijain kirjoihin, sitten kun hän ensin oli kaikki voimansa sen palveluksessa kuluttanut. Armosta ja säälistä annettiin minulle virka; nyt olen painoasiamies ja kannan vakituista palkkaa juuri sen verran, että saan korkoni maksetuksi ja särpimen leivälleni sekä itseni että perheeni varalta.
"Tänä iltana olin teaatterissa — ylhäällä kolmannella rivillä — nähdäkseni, vaan en näkyäkseni. Katselin erästä omaa kappalettani aikaisemmilta ajoilta, ja olen vieläkin liikutettu, vaikka luulin sieluni jo ijäksi jähmettyneen. Tartun sentähden kynääni vielä kerran ja kirjoitan sen sijaan kuin nykyisessä toimessani saan vaan — pyyhkiä.
"Ehkäpä tartun siihen siitäkin syystä, että tunnen itseni velvoitetuksi antamaan omille ja kirjallisuuden ystäville selityksen — vaikka myöhäisenkin — taikka teen sen hetkiseksi mieltäni helpottaakseni ja päästääkseni mieleni katkeruutta ilmoille. Sillä valitettavasti tunnen entisen runoilijan vieläkin kummittelevan itsessäni, vaikka vuosi sitten juhlallisesti hautasin hänet ynnä hänen pienen maineensa ja suuren turhamaisuutensa.
"Se tapahtui samaan aikaan kuin sanomalehdet kertoivat runoilija
Fonteliuksen hakeneen avonaista painoasiamiehen virkaa Helsingissä.
"Lippunsa pettäminen rangaistiin muinoin kuolemalla, mutta edistyksen Pyhästä Hengestä luopuminen palkitaan nykyaikana valtion viralla, vanhain päiväin turvalla ja — merkillisintä kaikista — melkein tyydytetyllä velvollisuuden tunteella. Minulla oli vapaus valita revolveri taikka virka, perheeni lopullinen häviö taikka toimeentulo, ystävieni kirous itsemurhaajan haudalla, jonka puolesta he ovat saaneet suuria takuita maksaa, taikka heidän ylenkatseensa. Oikeudentuntoni otti ajatusten vaa'an käteensä ja punnitsi kokonaisen vuoden, päivät ja yöt, siksi kuin tulin sekä harmaaksi että sairaaksi — ja minä valitsin jälkimäisen.
"En tahdo kerskailla sieluntuskillani, en ole velvoitettu tekemään niistä tiliä, en ystävilleni enkä perheelleni. Elämä ei ole muuta kuin Luojan ivaa — siinä totuus, jonka olen oppinut.