"Mutta uutisen hakemuksestani muistan niin kauvan kuin elän. Se oli niin surmaavan lyhyt, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Aivan samaan tapaan se oli sepitetty kuin uutiset vasta-ilmestyneestä kirjastani tai jostakin pienestä myötäkäymisestäni entiseen aikaan:

"Runoilija Arvid Oskar Fontelius" — nuo neljä sanaa harvennettuina — "on hakenut avonaista painoasiamiehen virkaa". Siinä kaikki. Mutta minusta tuntui kuin olisin elävänä lukenut uutisen omasta kuolemastani kykenemättä sitä oikaisemaan.

"Ei ole mitään tavatonta tulla painoasiamieheksi Suomessa näinä aikoina. Mutta tulla siksi runoilijamaineella — puhumattakaan sydämmestä…!

"No niin! Minä olin koonnut kaikki tähteet runoilija-ylpeydestäni, pukeutunut hännystakkiin ja käynyt tavanmukaisilla jäähyväisillä suosijaini ja ystävieni luona. Edellisten luona oli vaimoni mukana. Kaikki kävi muodollisesti, kohteliaasti, jopa gentlemannin tapaisestikin. Olen aina tahtonut olla tai esiintyä gentlemannina, ja siitä turhamaisuudesta on minulle kosto koitunut. Sillä minulla ei ollut siihen tarpeeksi varoja, ei lahjoja, ehkäpä ei älyäkään. Minusta tuli rikoksellinen — pintapuolisesti katsoen, — ja niinhän ihmiset mieluimmin aina asioita katsovat!

"Kun vakavana ja melkein liikutettuna puristin ystävieni kättä jäähyväisiksi, kysyivät he kaikki:

"— Mitä tämä merkitsee? Mihin aijot sinä matkustaa?

"— En mihinkään. Minun on vaan täytynyt hakea painoasiamiehen virkaa ja arvelen, että seurustelumme tästä puolin tulee olemaan jotenkin lopussa.

"Ei ottanut heistä kukaan tätä todeksi. Vapaamielinen sanomalehtimies ja runoilija painoasiamiehenä, — mahdotonta! Kaikki he kyllä tiesivät, että kirjallisuus Suomessa tarjoo miehilleen vaan pettua leiväksi, mutta kukaan ei tiennyt taikka ei tahtonut tietää, että on jotain, jota sanotaan: laulajan palkaksi. Tuo vanha taru sirkasta ja muurahaisesta ei johtunut heille mieleen. Mutta minä muistin sen, minä, — minä olin kuluttanut niittoajan lauluun, ja nyt oli syksy käsissä. Eräs ystävistäni, joka mielellään imarteli, sanoi nauraen:

"— Kerrassaan nerokasta! Mainio esimerkki siitä, miten me pidämme huolta runoilijoistamme!

"Ja sitten hän ojensi kätensä minulle jäähyväisiksi.