"— Herra hovineuvos, — minulla on täällä hakemuskirja mukanani! Mutta tahtoisin mielelläni tietää, onko minulla toivoa viran saamisesta. Muutoin — te ymmärrätte sen, herra hovineuvos — muutoin panen kaikki alttiiksi, voittamatta mitään.
"Hovineuvos tarkasteli minua hetken, ja sanoi sitten ystävällisesti, melkeinpä kuin vanhan sedän hiukan katkeralla kokemuksella:
"— Te ette ole nuori enään, vaan saanko kuitenkin antaa teille pienen neuvon? Elkää koskaan pyrkikö painohallitukseen! Elkää tehkö sitä, ell'ette tahdo luopua kansalais-arvostanne ja tulla julistetuksi pannaan siinä kaupungissa, jossa asutte. Jokainen innostus ja pontevuus sen viran palveluksessa tuottaa teille häväistystä ja ivaa koko maan sanomalehdistön puolelta, ja yleinen mielipide siihen yhtyy. Pieninkin velttous tai myönnytys vetää taas korkeimpain viranomaisten vihan ylitsenne. Jos kerrankaan seuraatte parempaa vakuutustanne, on koko elonne ja olemuksenne vaarassa, ja jonakuna kauniina päivänä otetaan teiltä virka ja te seisotte taaskin kadulla, mutta silloin olette kuin vapaaksi päästetty kelmi, joka on istunut vankilassa häpeällisestä rikoksesta. Ja hyvä onkin, että niin on — sillä minäkin olen isänmaan ystävä!
"Katsoin kummastuneena tuohon vanhaan virkamieheen, joka puhui noin avonaisesti. Hän mahtoi huomata hämmästykseni, sillä hän jatkoi selittäen:
"— Minä puhun teille näin suoraan sentähden, että tunnen teidät teoksistanne, ja nuorempana, tunsin sitä paitse vanhempannekin. Edellytän, näette, että itsetuntonne on liian tuikea soveltuaksenne näihin virkatoimiin…
"— Olen ajatellut tätä kaikkea, ja kiitän teitä, herra hovineuvos, ystävällisyydestänne, mutta päätökseni pysyy. Minä en voi muuhun ryhtyä. Onko minulla mitään toiveita? Ajattelin, että kirjailijanimeni voisi olla jonkunlaisena puoltolauseena siihen nähden, että se todistaa luku- ja kirjoitustaidostani…?
"— Ei se ole mikään puoltolause, — päinvastoin. Kuka takaa, ett'ette te tunnetuilla harrastuksillanne pane esimiehiänne pahaan pulaan? Minä etupäässä tulen vastaamaan teidän virkaan nimityksestänne…
"Painoin pääni alas. Hän oli oikeassa. Hetken aikaa kahden vaiheella oltuani, ajattelin jo heittää aikeeni sikseen. Mutta samassa johtui mieleeni vaimoni kuluneessa tummassa arkipuvussaan, jonka kiiltävistä poimuista huolet puhuivat aivan samoin kuin hänen kasvoistaankin. Näin hänen seisomassa siinä edessäni ja laittavan voileipiä lapsille, mutta voita ei riittänytkään kuin kahdelle, toiset kaksi jäivät ilman ja itkivät. Viereisessä huoneessa oli suuri kirjoituspöytäni ja sen ääressä istuin minä tunti tunnilta, päivä päivältä, viikko viikolta, turhaan voimiani ponnistellen saadakseni kirjani, jonka palkkaa kustantajani jo oli suorittanut kaksi kolmatta osaa, loppuun kirjoitetuksi. Aivojani poltti, sormeni puristivat suonenvedontapaisesti kynänvartta, minä kirjoitin henkeni edestä — pelkkää kelvotonta roskaa! Arvosteluni kärsi kauheita tuskia, mutta minä kirjoitin henkeni edestä, oman henkeni, vaimoni, lasteni hengen edestä, — ja — taiteilija sai väistyä perheenisän tieltä. Kauhistuksella ajattelin sitä päivää, jolloin teokseni ilmestyisi painosta. Minua kauhistutti ihmisten ja sanomalehtien tuomio. Sillä olinhan taiteilijan kovan kohtalon alaisena, olin velvoitettu vastaamaan vaatimuksia, joihin en koskaan ollut sitoutunut, vaan joita kumminkin minulle asetettiin. Minä olin ollut yksi noita 'lupaavia', vaikka en elämässäni ollut muuta lupausta antanut kuin minkä pakosta annoin vaimolleni: että rakastaisin häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Lupauksia kammon. Elämä on luojan suurin iva!
"Mielikuvitukseni vaikutuksista tulin lauhkeaksi, en sitkeäksi, mutta lauhkeaksi. Minä vajosin kokoon, olin kuin rangaistuksen kärsinyt koulupoika ja alennuin siihen määrään, että rukoilin, rukoilin tuota virkaa, joka olisi minulle häpeäksi. Samassa minä myöskin petin suuret periaatteeni lupauksieni suhteen ja vakuutin, ett'en koskaan saattaisi esimiehiäni ikävään välikäteen.
"Ja niin sain minä viran.