"Sen jälkeen olen viettänyt erakon elämää, maanpakolaisen elämää keskellä omaa kotikaupunkiani. Olin uneksinut toista, kunniakkaampaa maanpakoa, suurien aatteiden marttyyrikärsimyksiä, joita ylpeydellä ja ilolla kestäisin, oikean asian puolesta taistellessani. Sallimus oli määrännyt, toisin — se teki minut narrikseen.
"Nyt urkin ja tarkastelen minä viran puolesta samanlaisia, peitetyn harmin purkamia kirjoituksia painolakia vastaan, jommoisia itse ennen muinoin kirjoittelin. Mutta minä luen ne kokeneen sanomalehtimiehen ja kirjailijan silmällä eikä pujahda hienoinkaan viittaus huomaamatta ohitseni. Alussa teki mieleni kostaa katkerat kärsimykseni kaikelle vapaamielisyydelle mitä maailmassa löytyi, ja tuskinpa lienee milloinkaan ankarampaa ruoskaa heilunut sanomalehtien ylitse kuin silloin. Ilkeällä ilolla minä parilla hyvin valitulla sanalla vääristin kokonaan jonkun lauseen ajatuksen, taikka pyyhkäisin sen tykkänään pois, ell'ei se ollut oikein ohjesäännön mukainen. Mutta siitä syntyi kohta rettelöitä ja käräjäjuttuja, ensimmäinen palvelusintoni laimeni, ja tänään olen minä kone, — älykäs kone — niinkuin virkamiehen konsanaan tulee ollakin.
"Nyt kuljemme, entiset ystäväni ja minä, toistemme sivu kadulla tervehtimättä. Olin jättänyt heidät hyvästi, olin tullut suljetuksi pois heidän seurastaan — olin kuollut ja haudattu! Mutta seppeltä ei kukaan laskenut haudalleni, ruumis-saattoon ei yksikään heistä liittynyt, eikä toivonut kenkään kepeitä multia haudalleni isänmaan helmassa!
"Ainoa, mikä minusta vielä elää, on teokseni. Alennukseni aikana ne äkkiä uudelleen virkistyivät henkiin. Kustantajat keinottelivat minun surullisella maineellani, minä näin muotokuvani kirjakauppojen ikkunoissa ja teaatterit alkoivat uudelleen näytellä minun syrjään sysätyitä kappaleitani. Niistä on kaksi pysynyt ohjelmassa tähän päivään saakka. Minä olen tunnetumpi kuin koskaan ennen, — sillä minä olen kuollut.
"Kotona, se on haudassani, on minulla kaikki hyvin. Minä en koskaan ole tottunut ylellisyyteen, en koskaan säännöllisiin tuloihin ja sentähden on minulla harvinainen nautinto ajatella huomispäivää huoletonna, setelipakka kukkarossa. Tuo vähäinen koneellinen työni vaikuttaa minuun terveellisesti senjälkeen kuin lakkasin miettimästä kostoa. Ajatukseni laskeutuivat levolle toinen toisensa jälkeen, minä totun olemaan elävänä haudattuna ja alan oppia näyttelemään kohtalon narrin osaa, sankari-osan asemesta. Elämäni raukeaa yhä enemmän, älyni on juuri niin paljon valveilla kuin sen pakosta olla tulee. Mutta vaimoni osti itselleen eilen uuden talvipuvun ja minä ensimmäisen turkin elämässäni. Lapset käyvät yhä terveemmiksi ja pulskemmiksi ja minulla on varaa panna vanhin poikani ensi vuoden alusta kaupungin etevimpään kouluun. Kun tyyneesti ajattelen elämäni juoksua, alistun minä kohtalooni. Onhan tavallaan parempi kuolla näin elävänä ja vähitellen, rakastetun vaimon ja lasten siunaamana, kuin joutua äkkiä hulluinhuoneesen, omaisten huutaessa leipää ja ystävien sadatellessa kirouksia takausmaksujen tähden.
"Ainoastaan silloin, kun näin välittömästi kohtaan omaa entistä itseäni, tunnen minä koko olemuksen irvistävän minulle vasten silmiä. Mitä oli minulla teaatterissa tekemistä? Hauta, — koti on minun paikkani? Julkisuuden henkilö, hän otti tavanmukaiset jäähyväiset elämältä jo vuosi sitten.
"Ja yhtä kaikki istun minä nyt tässä teaatterin jälkeen ja muistelen erästä Snoilskyn runoa, joka sopii ivalliseksi päällekirjoitukseksi koko minun elämälleni. Se sanoo kaikki niin erinomaisen — nurinpäin.
"Ja sen nimi on:
Laulajan palkka
Ei tuntea voi mun maailma
Sun nauttimatas elon autuutta,
Mi poistavi laulajan kaihot,
Kun äkkiä saat sinä huomata,
Miten tähkivi oudolla pohjalla
Sun riemun ja tuskasi laihot.