No niin — tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan oli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa olisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä katsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita. Mitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää pistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla käyttämillään aseilla: — hampailla!
Kun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa tyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin pöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi koirankarvoja suustaan.
Voiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?
Sillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja sankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta, käytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa naapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset, niin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan pianolla Te Deum s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.
Varsinkin joululuvalla leimahtivat sotaiset intohimomme kamalaan leikkiin, kun meillä silloin oli tilaisuutta useammin tavata toisiamme. Oltiin jo tammikuun lopussa ja oli ankara pakkaispäivä. Oli minun vuoroni olla Kustaa Aadolfina ja se ei antanut minulle mitään rauhaa. Päivällistä syödessä sain houkutelluksi opettajani seuraamaan minua naapuritaloon, johon häntä muutenkin veti talon nuorimman eillimäinen tytär. Kun aivan vasta olimme siellä käyneet, ei tullut kysymykseenkään, että saisimme hevosen, vaan oli meidän hyvissä ajoin palattava kotiin jalkaisin. Se oli sydämmetöntä meitä kohtaan, mutta minua houkutteli voitto Lützenin kentällä ja opettajaani hämyhetket ikkunanpielessä, joka minun mielestäni kuitenkin oli arvotonta huvitusta täysikasvuiselle miehelle. Ja niin me lähdimme liikkeelle heti päivällisen jälkeen.
Ei koskaan ole Kustaa Aadolf voittanut loistavampaa voittoa kuin tuona talvi-iltana naapuritalon suuressa, tyhjässä, kaikuvassa salissa. Taistelu muuttui ilmieläväksi, liikuttavaksi todellisuudeksi, kun "nuorimman eillimäinen" keksi ruveta pianolla soittamaan Suomen ratsuväen kolmekymmenvuotisen sodan marssia juuri mitä ratkaisevimmalla hetkellä, kun ruotsalaisten vasen sivusta horjui ja suomalaiset, Lennart Torstenssonin johtamina, tekivät ihmeitä urhoollisuudellaan. Nuo tutut sävelet saattoivat minut niin täydelliseen, niin perin suomalaiseen raivoon, että voitonriemuissani repäsin käteeni irtonaisen tuolinselustan ja karkasin kurjien liittoutuneiden kimppuun paljain asehin kostaakseni verisesti sankarikuninkaan kuoleman…
Voittoni olisikin ollut täydellinen, jos eivät katoolilaiset samassa olisi panneet äänekästä protestia tätä tällaista sotatapaa vastaan. Soitto lakkasi, tuolin selusta väännettiin kädestäni ja _Te Deum'_in asemasta tahdottiin minua taivuttaa häpeälliseen anteeksi pyyntöön. Ei auttanut, että syytin taisteluintoani ja oikeutettua vihaani, joka vaati minua ruotsalaisen armeijan puolesta kostamaan sankarikuninkaan kuolemata. Korkein neuvosto ei ottanut syitäni kuulevaan korvaansa, minä olin menettänyt voittoni ja rikkonut sotasääntöjemme ensimmäistä pykälää vastaan, joka kielsi meidän käyttämästä muita aseita kuin niitä, joilla luonto oli meidät varustanut.
Lützenin taistelua seurasi ikävä, häiriintynyt mieliala. Taistelun hyökylaineet, jotka koko joululuvan olivat kohoilleet korkeina ja vaarallisina, olivat tänä iltana nousseet ylimmilleen eikä niitä myrskyn laattua ollut enää helppo saada heikkenemään. Mielemme kapinoitsi, viha säihkyi silmistämme. Anteeksi pyyntö tuntui minusta, joka olin ansainnut _Te Deum'_in, häväistykseltä. Kieltäysin sitä tekemästä ja koko tuo hyvin järjestetty kolmekymmenvuotinen sota oli vaarassa muuttua arveluttavaksi, kaikkia sääntöjä halveksivaksi vihollisuudeksi sotaa käypien valtojen välillä. Tähän saakka niin horjumaton sotakuri laukesi ja pienet, mieskohtaiset intohimot alkoivat anastaa etusijan.
Ei edes vehnäskahvit, jotka naisellinen diplomaatti toi nyt melkein pimeään saliin, voinut hillitä ohjattomiksi joutuneita intohimojamme. Loukattu ja kuollut Kustaa Aadolf kavahti ylenkatseellisesti hymyillen kaatuneiden urhojensa keskeltä seisaalleen ja koetti, äkkiarvaamatta katoolilaisten kimppuun hyökäten, kostaa heille salin pimeässä nurkassa, jossa taistelu kenenkään huomaamatta ja häiritsemättä taas saattoi alkaa ja jatkua, molempien riitapuolien käyttäessä kynsiään ja hampaitaan. Mutta tällä kertaa oli katoolilaisten ylivoima väkevämpi, tuliko se sitten häilyvästä sotaonnesta vai maltin puutteesta. Kustaa Aadolf sai takkiinsa, niin että paikat paukkui, nutun kaulus repesi, kiukun kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän päätti vihaisesti mutta varmasti, ettei hän enää koskaan antautuisi otteluun mokomain arvottomain vastustajain kanssa, jotka eivät edes ymmärtäneet ottaa selkäänsä, silloin kun hänen ruotsalaisen majesteettinsa halutti antaa.
Ja hyvästiä heittämättä raastoin minä päällystakkini tampuurin naulasta, hyökkäsin ulos pakkaseen, paiskasin porstuan oven kiinni niin, että koko huone vavahti, ja lähdin kiristetyin hampain, puristetuin nyrkein ja mieli oikeutettua vihaa kuohuen pitkälle paluumatkalle läpi kaikkien talviyön kauhujen.