Ja tämän viimeisen, suuren urotyöni tuli vihdoinkin osoittaa, mikä mies
Kustaa Aadolf on ja kuinka kurjat hänen vihollisensa!
Minä riemuitsin mielessäni, kun ajattelin että taistelun pauhinassa olin jättänyt täyden kahvikupin lämpimine vehnäspullineen salin ikkunalle. Niin ylpeästi ja jalosti voin ainoastaan minä, oikea Kustaa Aadolf, käyttäytyä. Mutta ajatuksissani minä näin jo Tillyn ja Wallensteinin kurjien roistojen tavalla karkaavan taistelukentälle jääneen suurenmoisen sotasaaliin kimppuun…!
Paluumatkani alussa riemuitsin siitä niin, että aivan unhotin ne vaarat ja vastukset, jotka minua odottivat. Hiljainen, totinen talviyö kuului vielä kuin äskeiseen leikkiin, tähdet tuikkivat minulle harmaiden pilvien välistä kehoittavasti ja minä kutsuin ne kaikki suurenmoisen urotyöni todistajiksi. Vielä sittenkin kun olin jo juossut puoli tuntia, huomasin tuskin, että yö oli käsissä; minä vaan ajattelin loistavaa palausretkeäni ja sitä ylpeää tapaa, millä olin pannut sen toimeen ja pelastanut Ruotsin vanhan maineen. Mutta kun kylmä kaakkoistuuli, joka puhalsi peltoja pitkin ja ajoi vitilunta eteeni maantielle, oli puhaltanut pois ensimmäisen mielihyväni ja jäähdyttänyt kuumimman kiukkuni, alkoi matkan teko tuntua minusta vähän kaamealta. Ylpeyteni minua kuitenkin vielä tuki, kun ajattelin, mitä ne muut tulisivat sanomaan uljuudestani ja mitä minusta ajattelisi opettajani, saatuaan tehdä saman yöllisen retken kuin minäkin. Mutta sekin tunne rupesi horjumaan epävarmuuden ja alkavan pelon tieltä. Todellisuus vaikutti yhä ankarammin, kun muistin, että minun oli yksinäni pimeässä kuljettava puoli peninkulmaa autiota tietä.
Tiesinhän minä kyllä, ett'ei oltu kymmeneen vuoteen nähty susia kotitienoillani, mutta siitä huolimatta tahtoi yhä tulla päähäni ajatus, että ne suurissa laumoissa hiiviskelivät ympärilläni. Kukapa sen niin tarkkaan tiesi, missä ne kuljeksivat eikähän meidän pitäjän ympärillä minun tieteni ollut niin korkeita aitoja, etteivät sudet olisi päässeet niiden yli hyppäämään. Kun susia kuului juoksentelevan kaikkialla muualla, mikä esti heitä tulemasta tänne ja vaikkapa juuri tänä iltana. Lumeen peittyneet pellot näyttivät niin autioilta ja peloittavan tyhjiltä, että kyllä olisin voinut keksiä jo kaukaakin jokaisen elävän olennon, joka siellä vaan olisi liikkunut. Mutta tietysti en minä mitään keksinyt. Sillä etäämpänä perällä oli metsän salaperäinen musta raide, ja siellähän ne sudet ja kaikki muut talviyön kauhut piilivät. Siellä väijyivät ne suurissa mustissa ryhmissä valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin ja repimään minut palasiksi. Ja kaikista pahinta oli, että tie vei juuri tuohon kamalaan pimeyteen, joka alkoi vähän matkaa ennen kotiin tuloani. Minun täytyi kulkea metsätietä, joka kestäisi ainakin neljännestunnin, ennenkun tuli ruokasalin ikkunasta alkaisi ystävällisesti tuikahdella vastaani.
Oli toki pieni pelkurin lohdutus sentään olemassa. Tuli näet mieleeni eräs Topeliuksen lasten satu, jonka nimi on "Tähden silmä" ja hädissäni aloin nyt sitä muistella. "Tähden silmässä" kerrottiin pienestä tytöstä, joka kaukana Lapinmaassa vanhempainsa huolimattomuudesta oli vierinyt ulos pulkasta ja jäänyt hankeen makaamaan. Kun nyt sudet tulivat siihen, niin nuuskivat ne tyttölasta hyvin kohteliaasti eivätkä tehneet hänelle mitään pahaa. Se tapahtui siitä syystä, että he tunsivat nenässään tuoksun hänen viattomuudestaan. Mutta sellaista tuoksua en minä uskaltanut toivoa itsestäni lähteväksi. Ensiksikin olin minä paljoa epäviattomampi kuin "Tähden silmä" ja toiseksi ei juuri sopinut Kustaa Aadolfille ja hänen urhokkaalle sotajoukolleen, joka oli voitokkaalla paluuretkellä yön ja hankien keskessä, turvautua pienten lappalaistyttöjen viattomuuteen, jos sudet näyttäytyisivät. Ei, jos vaan sudet tulisivat, niin täytyisi minun tehdä tehtäväni ja antaa syödä itseni, — muu ei tässä enää näkynyt auttavan.
Aivan vaistomaisesti ja pelosta väristen katsahdin jälelleni nähdäkseni jonkun ajavan tai kävelevän, jonka seurassa voisin kulkea metsän läpi, mutta ei näkynyt ristinsielua silmänkantaman päässä. Pysähdyin kuuntelemaan kulkusten kilinää, mutta hiljaisuus oli niin kammottava, että heti herkesin kuuntelemasta ja lähdin juoksemaan, saadakseni askelieni ja sydämmeni tykytyksen avulla peloittavan hiljaisuuden hetkeksikään vaikenemaan ympärilläni.
Juostuani täyttä karkua kymmenkunnan minuuttia olin aivan lähellä hirvittävää metsän rantaa. Seisahduin, kuulin sydämmeni jyskyttävän ja korvieni humisevan ja koetin koota kaikki voimani tehdäkseni ratkaisevan päätökseni. Ei ollut minulla muuta neuvoa kuin joko syventyä metsään taikka luopuen kaikesta loistavan paluumatkani kunniasta pyörähtää takaisin ja häpeissäni palata vihollisen leiriin. Mutta sinnekin oli nyt kahta vertaa pitempi matka kuin kotiini. Tätä nöyryytystä ajatellessani leimahti Kustaa Aadolfin urheus uuteen tuleen, minä edustin taas samalla hetkellä sekä kuningas Kustaa Aadolfia että Ruotsin armeijaa, ja kun tiesin, että tämä jälkimäinen oli sekä kuoloa pelkäämätön että lukuisa, hyökkäsin minä huulet yhteen nipistettyinä metsään, mielessäni se epätoivoinen päätös, että, tuli mitä tuli, minä katson ylen kaiken maailman sudet ja yölliset metsän peikot.
Nopein askelin kuljin eteenpäin honkien keskellä ja tein tahallani askeleni niin keveiksi ja hiljaisiksi kuin suinkin, ollakseni siten susien huomiota herättämättä. Ja saadakseni vieläkin enemmän rohkeutta rintaani aloin laulaa Suomen ratsuväen marssia, tietysti aivan hiljaa, ainoastaan ajatellen säveltä siivekkäiden askelien säestyksenä — kaiken tämän susien tähden.
En voinut saada pois mielestäni sitä tunnetta, että minua takaapäin väijyttiin. Sentäbden minä yhtämittaa kiersin pääni jälellepäin. Jokaisen tahtiosan kohdalla heitin sen sotilasmaisesti milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta sittenkään ei tuntunut uhkaava vaara takaani katoavan.
Uljas vapaaehtoinen paluumatkani muuttui yhä enemmän hurjaksi paoksi. En tietysti paennut liittoutuneita katoolilaisia, mutta jotain suurta, kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä vihamiestä, joka ehkä vaan oli olemassa pahassa omassatunnossani, mutta joka siellä muodostui laumaksi ulvovia, keltasen harmaita susia, mitkä seurasivat minua, veriset kielet riipuksissa ja silmät kamalasti päässä palaen. Kiiruhtaessani juoksumarssia eteenpäin ja hiljaa hyräellessäni uljasta sotasäveltä alkoi näet omatuntoni minua yhtäkkiä ahdistaa, moittien minua suurenmoisesta peräytymisestäni ja näyttäen minulle käytökseni aivan uudessa, vähemmän edullisessa valossa.