Ei ollut minulla kuitenkaan aikaa torjua näitä tunteita, sillä sudet olivat tulevinaan yhä lähemmä kintereilleni, kuuluivat huohottavan aivan selkäni takana ja uhkaavan joka hetki tarttua kiinni vartioimattomaan paikkaan. Nyt ne olivat jo niin likellä, että kerta hyppäyksellä olisivat voineet saada niskastani kiinni.
Mutta juuri silloinpa loppui metsäkin ja minä pääsin avonaiselle paikalle lähelle kotiani. Tuli ruokasalin ikkunasta valaisi lunta pitkälti ja laajalti, mutta samalla valaisi se suoraan eteeni ne vihollisetkin, jotka äsken olin luullut karkaavan kimppuuni takaapäin.
Seisahduin ja kävin siinä silmänräpäyksessä jääkylmäksi, vaikka otsani oli niin hiessä, että se tarttui hattuuni kiinni. Minusta näytti tulen epämääräisessä valossa siltä kuin kolme, sanoo kolme, tummaa olentoa olisi tuossa kierrellyt, tehnyt kummia hyppäyksiä jonkun esineen ympärillä ja niinkuin ne sitten vähä väliä olisivat kohottaneet päätään jotain kuunnellakseen. Olin heitä tarpeeksi lähellä aivan hyvin erottaakseni kaikki heidän merkilliset liikkeensä.
Minun ja susien välillä oli, ainoastaan vähän matkaa tiepuolesta, jotenkin korkea pisteaita. Vaaran alainen asemani selvisi minulle tuossa tuokiossa ja kun minä käsitin, että aita tuli olemaan pelastukseni, juoksin arvelematta sitä vastaan läpi lumihangen, joka kohosi vyötäisteni kohdalle. Mutta kiireessäni en ollut tullut maantien ojaa lukuun ottaneeksi. Jouduttuani puolimatkaan pelastavasta aidasta upposin hankeen kaulaani myöten. Päätäni huimasi, olin varma siitä, että hukka minut oli perivä.
Luulin jo, että pelkän pelon tähden henkeni heittäisin. Vereni lakkasivat liikkumasta, sydän ei tykyttänyt ja minusta tuntui yhtä turvattomalta kuin tuntuu unessa, silloin kun täytyy päästää irti ja luulee putoavansa pohjattomaan kuiluun. Valitettavasti toinnuin kuitenkin hetikohta, ajatukseni olivat selvemmät ja päättämiskykyni varmempi kuin koskaan ennen, mutta mitä minä niillä kaikilla tein, kun en kyennyt kämpimään ojasta ylös! Pehmyt lumi esti saamasta jalansijaa, vaikka kuinkakin olisin kimpuroinut, en päässyt eteen enkä taakse ja olisi tarvittu vähintäinkin minuutti aikaa, ennenkun olisin saanut puhkaistuksi hangen aitaan saakka. Mutta milloin tahansa saattoivat sudet haistaa läsnäoloni!
Olin kyllä uponnut lumeen niin syvälle, että ainoastaan pää ja toinen käsi ulottuivat hangen yli, mutta minä laskin mielessäni, että sudet kyllä olivat saattaneet kuulla äskeisen tiukan hyppäykseni. Niillä on tarkat korvat ja kun minä tässä vielä liikun ja vuohkaan, niin on minun mahdotonta olla heidän huomiotaan herättämättä. Ja tämä vähäinen toivo rinnassani taistelin minä vimmatusti ylös tullakseni, samalla kuin kaikellaiset pelastustuumat temmeltävät aivoissani.
Kun olisin edes ollut niin lähellä aitaa, että olisin saanut taitetuksi seipään aseeksi, niin olisin jo hiukan rauhallisemmin voinut katsoa tulevaisuutta silmiin. — Mutta nyt yletin kädelläni vaan parahiksi niin pitkälle, että huomasin mahdottomaksi mitenkään puolustautua.
Ei ollut tietysti ajattelemistakaan, että olisin voinut pelastua pakenemalla. Huutaisinko? Mutta sehän olisi sama kuin kutsumalla kutsua sudet luokseni. Piilottautuisinko? Hangen alle! Niin, se ehkä onnistuisi!
Mutta juuri kuin aijon kumartua, kuulen pitkiä, tassuttelevia hyppäyksiä toisella puolen aidan, näen rakojen läpi mustan, karvaisen olennon ja kuulen jo ensimmäisen suden läähätyksen. Samassa erotan toisetkin, jotka pitkissä laukoissa tulla loikkivat minua kohti lumista peltoa pitkin.
En tiedä, mistä saan voimani, mutta tuossa tuokiossa olen päässyt ylös ojasta aidan luo, reväissyt seipään aseeksi ja seison nyt siinä valmiina vihollisiani vastaan ottamassa. Olen jo laatinut puolustus-suunnitelmanikin. Aijon kiivetä aidan selälle ja sitä myöten koettaa päästä pihaan. Ja kun vaara nyt on ohitse, niin olen jo siihen määrin rohkaissut mieleni, ett'en muista huutaa apuakaan, vaikka ääneni varmaankin olisi kuulunut pihaan.