* * * * *
Metsäntaustan uudistorpassa odottaa Anna miestään jo puhteen tullen, laskien niin, että hän on lähtenyt kirkolla yhtä varhain aamulla kuin kotoaankin. Hän on jakanut maidon lapsille, ottamatta itse tippaakaan. Sattui sekin ilo, että lehmä saatuaan hyviä jouluruokia lypsi tavallista enemmän maitoa, jonka Anna nyt riemuiten kantaa pirttiin ja piilottaa täyden rahinan kaappiin, missä jo tuohiset ovat valmiina puuroaineita odottamassa. Ajatuksissaan hän jo nauttii komeasta joulujuhlasta ja hyväilee lapsiaan tavallista hellemmin.
Ennen hämärän tuloa lämmittää hän jo saunan voidakseen tarjota Antille hyvän kylvyn, kun tämä palaa rasittavalta matkaltaan. Polttopuusta ei toki kuitenkaan vielä ole puutetta ja kun sauna on lämmitetty, pannaan tuli tuvankin uuniin, että kaikki olisi valmiina, kun joululeivän aineet saapuvat. Sitten kylpee hän ja kylvettää lapset, toivoen joka hetki Antin kopistelevan jalkojaan tuvan edessä. Ilta tulee, tulee pimeä, mutta Anttia ei näy eikä kuulu. On jo aika mennä maata, mutta lapset, jotka aavistelevat jotain erinomaista, eivät tahdo lähteä levolle hyvällä. He tahtovat nähdä joulun, koska äiti on sen luvannut näyttää.
— Se tulee vasta isän mukana, vastaa äiti.
— Milloinkas se isä sitten tulee?
Äiti lohduttaa heitä, mutta ei voi lohduttaa itseään. Kun hän on saanut heidät sänkyyn, tarttuu hän rukkiinsa ja alkaa kehrätä, samalla kuin veisaa virttä lepyttääkseen Jumalaa siitä, että hän tekee työtä juhlan aattona. Työtönnä ei hän jaksa odottaa. Mutta ajatukset kiertelevät kuitenkin katkerina ja katuvina Anttia, josta eilen oli eronnut niin huonossa sovussa.
Hän vääntelee käsiään hiljaisessa katumuksessa ja syyttää itseään siitä, että Antti nyt ehkä paleltuu metsään. Keskiyön aikana menee hän ulos, poistuu vähän matkaa tuvasta ett'ei lapsia herättäisi ja huutaa pimeään metsään kimakalla äänellä:
— Antti hoi! Tule pois!
—… hoi, tule pois! vastaa kaiku pilkallisesti petäiköstä.
Hän seisoo siinä niin kauvan kuin alkaa palella, palaa pirttiin ja purskahtaa itkemään. Hänen omatuntonsa vuotaa verta, mutta kyynelet eivät voi lohduttaa. Hän on tukehtua huokauksiinsa ja rukoilee puoli ääneen: — Herra kaikkivaltias, joka olet hyvä ja viisas, miksi annoit minun ajaa mieheni talvipakkaseen — miksi, miksi? Parempi olisi ollut, jos hän olisi jäänyt kotiin ja me saaneet kuolla yhdessä… Miksi?… Miksi?