— Enhän kehdannut kaikkien kuullen… minulla on niin hyvä luonto siitä, että häpeen.
Eihän auttanut, täytyi nauraa. Antti saa säkkinsä täyteen, kumartaa kiitokseksi Helsingin hätäapukomitealle ja ojentaa naiselle karkean kouransa erityiseksi suosion osoitukseksi. Lähtiessään kääntyy hän vielä ovessa ja sanoo kauppiaalle:
— Eikö herra kauppias uskoisi minulle vähän lehtitupakkaa kevääsen velaksi? Nähkääs, kun minä vaan saan savut, niin en tiedä vatsakivuistakaan. Tupakan avullahan minä pääsin tännekin eilen, mutta nyt ei ole mitään paluumatkaa varten.
Kauppias nauraa ja osoitakse anteliaaksi muiden läsnä ollessa panemalla kaksi suurta vihkoa lehtitupakkaa Antin eteen tiskille. Sen sanoi tekevänsä siksi, että oli tehnyt hänelle vääryyttä eilen.
— Keväällä saat maksun, vakuuttaa Antti, sinutellen häntä iloissaan ja paiskaten kättäkin hyvästiksi. Mennessään hän vielä virkkaa:
— Niin, kyllä se niin on, ett'en minä aina ole köyhä ollut enkä mahtane ikäänikään olla.
Sitten heittää hän hyvästinsä ystävälleen rengille, pistää piippuunsa, astuu suksilleen ja katoo savua suustaan tupruuttaen tien käänteesen, seisoen melkein suorana nelileiviskäisen kuormansa alla.
Ei ole vielä päivä puolessakaan, hyvän mielen ja uuden tupakan vaikutuksesta hiihtää hän ravakasti ja toivoo joutuvansa jo keskiyön aikana kotimökilleen. Kelikin on hyvä, ei ole paljon irtainta lunta metsässä, ja kyllähän ne eilisistään kangistuneet jalatkin vetristyvät, kunhan tässä pääsee vauhtiin.
Sää on leudompi kuin eilen, aurinko kiiluu eteläisen metsän rannasta, ja alkaa tulla vähän värikin. Hän riisuu pois lammasnahkaturkkinsa, sitoo sen säkin päälle ja jatkaa matkaansa paitahihasillaan. Huvikseen vetelee hän ensiksi tukkipoikain laulua hiihtonsa tahtiin ja kun se on loppunut, alkaa hän virren. Kun aurinko on laskenut ja tähdet alkavat tuikkia, laskeutuu tie metsästä suuren aution järven jäälle ja nyt tietää Antti kulkeneensa kolmanneksen matkastaan. Ei hän enää ole oikein tyytyväinenkään, matka on kulunut hänen mielestään liika hitaasti ja kuitenkin alkaa jo raukaista ruumista niin, että tekisi mieli heittäytyä hankeen ja nukkua siihen. Kohentaakseen mieltään puhaltautuu hän täyttä vauhtia alas jäälle. Kylmä tuuli viiltelee siellä läpi luiden ja ytimien. Illan tullen on pakkanenkin kipakoitunut, hikinen paidankaulus on jäätynyt kovaksi ja hankaa niskaa. Jauhosäkki painaa kuin olisi kiviä täynnä ja nuorat uurtautuvat olkapäihin.
Kaukana toisella puolen järven vilkkaa valoa yksinäisestä talosta. Hetkisen hurmaa häntä ajatus siitä, että jos olisi mennä lämpimään lepuuttamaan jäseniään, mutta sen halunsa hän kuitenkin samassa voittaa, laskee taakkansa selästään ja vetää turkin ylleen. Sitten puhdistaa hän jään, hakkaa siihen rautapää sauvallaan reijän, ottaa säkistä kourallisen jauhoja ja valmistaa itselleen vesivellin näin jouluiltana. Sen nieleksittyä taas uudelleen säkki selkään ja piippu palamaan, ja suorana viivana lähtee latu kulkemaan yli synkän selän, tähdet tuikkavat pakkasessa ja kuun ensimmäinen neljännes nousee vähäksi aikaa mustan taivaanrannan takaa kohta kuitenkin painuakseen sinne takaisin. Eikä Antti enää ajattele neljän peninkulman pituista autiota kangasta, joka hänen vielä on kulettava, hän haaveksii taas erämaan asukkaan epämääräisiä haaveita, aivan niinkuin loikoisi hän kotonaan uunin päällä.