Ei ole ketään. Joku huomauttaa, että Pusulan miehet jo edellisinä päivinä olivat jauhonsa hakeneet ehtiäkseen joululle kotiin.
— Miksi tulet näin myöhään ja yksin? kysyy kauppias jyrkästi. Antti joutuu aivan hämilleen, olisi paljon sanomista, mutta ei saa suustaan selitykseksi ja vieras nainen sanoo ystävällisesti:
— Katsokaas, meidän täytyy jakaa kansan varat niille, jotka niitä todella tarvitsevat. Voittehan hankkia papilta tai lukkarilta todistuksen, että todella olette avun tarpeessa. Tulkaa sitten huomenna takaisin… meidän täytyy olla tunnollisia.
Antti ojentaa selkänsä suoraksi, heittää ynseän silmäyksen jauhoiseen kauppamieheen ja jauhosäkkeihin, painaa hatun korvilleen ja poistuu sanaakaan sanomatta.
* * * * *
Seuraavana päivänä, joulun aattona, ilmaantuu Antti hyvissä ajoin kauppapuotiin lähitalon rengin kanssa. Se on hänen rippikoulutoverinsa, siltä on hän saanut illallisen ja yösijan ja nyt on sama mies tullut hänen hätäänsä todistamaan. Antti saa nyt helposti säkkinsä jauhoja täyteen, mutta kun hän sanoo lähtevänsä sen kanssa kuuden peninkulman matkalle, alkaa kauppias sitä tyhjentää.
— Ei, ei, sanoo Antti, antakaa te vaan säkin olla täynnä, kyllä minä sen kanssa suoriudun!
— Mutta se painaa neljä leiviskää ja se ei ole enää miehen kantamus.
— Niin, mutta kun minulla on vaimo ja neljä lasta, jotka ovat nähneet nälkää kaksi viikkoa ja me tarvitsemme kyllä sen, minkä voimme irti saada, kun eivät tukkiherratkaan tulle niin pian työtä tuomaan.
— Miksi ette eilen sanoneet, että teillä on vaimo ja neljä lasta, jotka näkevät nälkää? kysyi nainen.