Kun talvipuhde tulla tuhuttaa saman päivän iltana, liukuu koukkuinen, kuurainen olento Kuusamon kirkonkylään. Kuusi peninkulmaa kahdessatoista tunnissa, läpi metsien, yli vuorten, on Antti taivaltanut levähtämättä ja nyt on hän perillä. Ei ole siinä urheilun harrastajia herrasmiehiä hänen ennätystään kirjaan panemassa ja hän pysähtyy melkein häpeissään maakauppiaan puodin eteen, jossa seisoo hevosia ja miehiä odottamassa.
— Täälläkö niitä jaetaan niitä keisarin eloja?
— Jaetaanhan täällä eloja, vaikk'eivät taida keisarinkaan olla.
Sama se. — Antti pakkautuu puotiin, odottaa kauvan, ennenkun pääsee kauppapöydän luo, mutta kun hänen vuoronsa vihdoinkin tulee, ojentaa hän säkkinsä kauppiaalle, jonka vieressä seisoo hieno herrasnainen. Kuulustelu alkaa:
— Mikä nimesi?.— Antti Metsäntausta. — Mistä? — Metsäntaustan torpasta Pusulan kylästä. — Jauhojako tahdot? — Jauhojahan minä, kun niitä kuuluu saavan ilmaiseksi? — Oletko tositarpeessa? — Enpähän minä tarpeetta liene lähtenyt kuutta peninkulmaa kerjuulle hiihtämään. — Onko sinulla sitten nälkä? — En ole nähnyt leipää viikon päiviin. — Mutta onhan sinulla uusi turkki ja olet jaksanut hiihtää kuusi peninkulmaa. — Niin… tuota… eihän siinä muukaan auttanut.
Kauppias tutkii häntä epäluuloisesti, kääntyy naisen puoleen ja sanoo:
— Tämä mies on liika reippaan ja siistin näköinen. Ei hän ole teidän autettavianne, uskokaa pois!
Taas alkaa kuulustelu: — Voitko näyttää toteen tarvitsevasi jauhoja?
Antti katselee ympärilleen, vaan ei näe ainoatakaan tuttua. Hän kalpenee harminsekaista häpeäänsä ja sammaltelee epävarmasti: — Tuota, että, se on niin, että minä olen sydänmaalta Pusulan takaa eikä ole tuttuja täällä… ei pääse usein kirkolle tuttuja hankkimaan…
— Eikö täällä ole ketään Pusulan kylästä, joka voisi todistaa olevasi tarpeessa?