— Vaan kun sinne kirkolle on kuusi peninkulmaa etkä ole syönyt oikein koko viikolla?
— Aina minulla nyt on sen verran voimia kuin tarvitaan muutamain peninkulmain hiihtämiseen hyvillä suksilla.
— Mutta kun siellä on vastamäkiä, ja tullessa on jauhosäkki kotiin kannettava — —
Ei kuulu vastausta, ei murahdustakaan. Anna on mielestään tarpeeksi varottanut miestään, panee pois lapsen ja alkaa kehrätä. Rukki hyrrää, päreet rätisevät, palavat loppuun ja uusitaan. Anna moittii itseään, että puhutteli miestään liika kiivaasti; eihän se ole senkään syytä tämä puute. Hän koettaa keksiä joitain sovittavia sanoja, mutta ei keksi.
Viimein on Antti saanut suksensa valmiiksi, kantaa ne ulos, tulee takaisin ja pyytää vaimoltaan parasta ja suurinta jauhosäkkiä. Sitten nousee hän uunille ja panee maata.
— Milloinka lähdet?'
— Elä siitä sure, kunhan saat jauhot ajoissa kotiin.
Seuraavana aamuna varhain, ennenkun aamutähtikään vielä on noussut taivaan rannalle, liukuu Antti kuin varjo metsätietä pitkin, joka vie alas tervahaudalle ja siitä naapurikylään.
Hän on noussut ylös ja laittanut lähtöään kenenkään kuulematta. Vaan vatsa huusi niin, että pelkäsi perheenkin heräävän. Mutta sitten veti hän ylleen lyhyen lammasnahkaturkkinsa, sitasi vyön tiukalle, pisti tupakkaa hakkurista kukkaroonsa matka-evääksi, sytytti piippuunsa ja läksi.
* * * * *