Antti kääntelekse ja vääntelekse uunilla, haroo hiuksiaan ja puistaa päätään.
— Eiköhän auta enää muu kuin lähteä kerjuulle?
— Mikäpä tässä muukaan auttanee. Eikö ole jo saatu neljättä päivää elää paljaalla maidolla, lapset itkevät leipää ja kuolema tässä tulee meille kaikille tällä tavalla.
— No, no… no, no… niinhän tuo lienee kuin sanot… Kunhan sinulla nyt ei olisi niin helvetin hätä!
— Herra jumala, kun se vielä kiroileekin. Mitä sinä olet tehnyt nälän häätämiseksi sinä? Makaillut uunilla koko syksyn ja odottanut tukkiherroilta apua. Vaan tuleekos ne sinulle ruokaa antamaan? Ei ole tukin hakkuusta tänä talvena. Mihinkähän tässä olisi jouduttu, jos en minä olisi kulkenut naapureilta lainaamassa. Mutta nyt eivät anna nekään ja ovat itsekin saaneet mennä kirkonkylästä hakemaan. Mitä kerjuuta se on, kun keisari tarjoo? En saanut Isosta talostakaan muuta kuin tämän vaivaisen kannikan.
Hän panee pöydälle palan mustaa pettuleipää, jota herkkua lapset kokoutuvat ahnain silmin ihailemaan.
— Joko olet herennyt huutamasta? saa Antti sanotuksi, kun vaimo vähän hengähtää ja alkaa päästellä pois vaatteitaan. Sitten kämpii Antti alas uunilla, venyttelekse, aikoo sanoa jotain, mutta ei sano, ja menee ulos selkä koukussa. Pakkaishöyryä puhaltaa tuvan täyteen, kun ei Antti kiirehdi ovea sulkiessaan.
— Vieläkö sinä meidät palellutatkin tänne? tiuskaa Anna, mutta kun ovi samassa sulkeutuu, alkaa hän laittaa ruokaa nälkäisille lapsilleen. Kun lapset pureksivat maidossa liotettua pettua, tulee Antti sisään ja tuo sukset tullessaan. Tekisi mieli maistaa hänenkin, vesi kihoo suuhun, mutta mitään virkkamatta alkaa hän laitella suksiaan. Anna katsahtaa häneen sanaakaan sanomatta, mutta hänen mielensä jo heltyy.
— Etköhän pääsisi Pusulasta hevosella.
— En minä heidän hevosiinsa.