Antti antaa vaimonsa tehdä kanssaan, mitä tahtoo. Anna vie hänet saunaan, kiehauttaa kuumaa vettä, hautoo vastat eikä ennätä nähdä, että Antilla ei ole paitaa vaatteiden alla.
Kun Antti on päässyt lauteille, kiiruhtaa Anna takaisin tupaan ja panee uunin lämmitä. Lapset heräävät ja saavat kuulla, että joulu on tullut kirkonkylästä. Hän pukee ne puhtaisiin ja lupaa heille nyt ruokaa niin paljon kuin tahtovat.
Ääretön ilo!
Vasta tunnin kuluttua noutaa hän saunasta Antin, joka on niin uupunut, että tuskin jaksaa kulkea pirttiin, mutta muistaa kuitenkin nostaa suksensa seinää vasten pystyyn.
Tuvassa on kaikki muuttunut. Komea valkea räiskää takassa, valkea liina on levitetty honkaiselle pöydälle, päreet palavat pihdeissään — ja neljä suurta komeata tuohista täynnä höyryävää puuroa seisoo keskellä pöytää. Lapset istuvat ikänsä mukaisessa järjestyksessä pöydän ympärillä uskaltamatta koskea laitoksiin, ja Anna ottaa kätkyestä syliinsä nuorimman.
— No, tulehan nyt, Antti, ruokaa siunaamaan.
Kun ruokaluku on luettu, sanoo Antti ruokaan ryhtyessään ensimmäiset sanansa kotiin tulonsa jälkeen.
— Toiset puolet jauhoista piti kaivaa hiekkahautaan peninkulman päähän täältä, kun en muuten olisi mitenkään jaksanut perille. Kyllä minä ne sieltä löydän.
— Vaan eikö ne nyt ole hiekkasia? kysyy Anna.
— Eihän ne, — kun minä panin ne paitaani…!