Kun pahin nälkä on ohitse, muistuu Annan mieleen, että tähän aikaanhan sitä muualla mennään jo joulukirkkoon ja hän hakee käsiinsä virsikirjan.
— Eiköhän veisattaisi jotain virttä, jonka osaamme ulkoa, ehdottelee
Antti.
Se virsi, jonka nuo nälkäiset sydänmaalaiset osaavat ulkoa, alkaa näin:
Koko maailm' iloit' mahtaa,
Kaikest' sielust' mielestänsä.
Lapsetkin saavat laulaa mitä osaavat, kukin äänellään. Eiväthän ne hartautta häiritse, kun vanhemmat kerran virren nuottia kannattavat.
Keppi-Leena.
Kun pappilan lapset maita metsiä harhaillessaan eksyivät Visulahden puolelle ja Saimaan selät alkoivat välkkää petäjämetsän läpi, pysähtyivät he peloissaan, katsoivat toisiinsa kuin mieliään rohkaistakseen ja kuiskasivat kukin osaltaan:
— Keppi-Leena!
Sillä jos kulettiin vielä vähän matkaa kaitaista polkua pitkin, niin tultiin vanhalle aholle, joka nyt kasvoi tuuheita leppiä ja tumman vihreitä katajapensaita ja ahon laidassa oli rappeutunut, hajoamaisillaan oleva tölli, jossa Keppi-Leena asui.
Keppi-Leena oli nilkuttava akka ja oli hänessä jotain salaperäistä, joka suuresti kiihoitti lasten mielikuvitusta. Vanhemmat lapset olivat kerran kuulleet isän sanovan, että Leena oli pahamaineinen, ja kun eivät lapset oikein ymmärtäneet, mitä tuo sana tiesi, niin alkoivat he kuvitella häntä noita-akaksi, jolla oli kaikki semmoisen ilkeän olennon tuntomerkit: ränstynyt mökki metsän sisässä ja leipälapio, jolla hän pisti metsään eksyneitä pikku lapsia uuniinsa ja söi ne illalliseksi makosana paistina suuhunsa, — monista muista tuntomerkeistä puhumattakaan.